Pienet - Syyskuu 2016
Cpt. Kronos: Green Fairy
Legendaariseksi luokiteltavan Hammerin vampyyrielokuvan mukaan oletettavasti nimetty Cpt. Kronos tekee asiat selväksi jo ensimmäisen minuutin aikana. Bändin murean rokahtava metalli on kypsytetty doomin liekeissä, savua säästämättä ja stonerista tinkimättä. Lopputulos ei ole kuitenkaan mikään kahdeksanminuuttisten järkäleiden kokoelma, vaan kiekon viisi biisiä sullotaan karvan alle 20 minuuttiin.
Vokalisti Joni selviytyy englanninkielestä puhtain paperein, mitä nyt herran ilmaisuun jää kaipaamaan pientä ripausta lisäräväkkyyttä. Rytmiryhmä hoitaa tonttinsa myös ongelmitta ja päälle puristetut kitarat kruunaavat paketin periaatteessa juuri siten kuten pitääkin. Ja siinähän se ongelma piilee. Kaikki tämä kun on tehty jo monesti aiemmin, eikä kapu löydä ainakaan Green Fairyn avulla vielä sitä lyijyn kullaksi muuttavaa x-tekijää. Ehkä biisien pitäisi sittenkin antaa kehittyä hieman pidempään, ainakin hetkittäin, ja pari pientä yllätystä esimerkiksi eksoottisten soitinten muodossa tekisi terää. Perusta on kunnossa, nyt vain rohkeasti rakentamaan sitä omaa temppeliä.
Mika Roth
DEEP: Color of My Soul
Color of My Soul julkaistiin kuuleman mukaan jo huhtikuussa, mutta mihinkäs tällainen 70-lukuinen heavyjytärymistely nyt vajaassa puolessa vuodessa vanhenisi? Pari vuotta sitten Joensuussa perustettu
DEEP tykkää isojen kirjainten lisäksi isoista biiseistä. Tai ainakin pitkistä sellaisista. Debyyttijulkaisulla on raitoja viisi kappaletta, mutta aikaa kiekon kuunteluun kuluu päälle puoli tuntia, eli fuzzahtavan stonerin äärellä ei tarvitse suotta kiirehtiä.
DEEP nostaa omaan tahtiinsa komeita aaltoja, ja biisien sisällä tapahtuukin hiljalleen kaikenlaista mukavaa sekä yllättävää. Esimerkiksi psykedeeliseltä
Black Sabbathilta soundaava
Mistress tuntuu keksivän itsensä uudelleen useampaankin otteeseen, ja
Doomsday Atmosphere luo ylle nimensä veroisen tunnelman. Ikävä kyllä onnistumisten vastapainoksi tarjolla on myös runsaasti tyhjäkäynniksi tulkittavaa matelua, ja lankoja voisikin hieman kiristää ja pisimpiä rönsyjä kannattaisi joskus trimmailla. Genre on hallussa, soundi vahva ja visiotakin riittää, eli pääosin DEEPillä on jo paketti hallussaan.
Mika Roth
External: Dysphoria
Parkano/Tampere -akselilla toimiva
External tunkee kuulijansa aikakoneeseen, ruuvaa säätimet 80-luvun jälkimmäisen puoliskon alkuun ja iskeytyy keskelle thrashin ensimmäistä aaltoa. Laskeutumispaikka sijaitsee jossain hyvin lähellä San Franciscon Bay Areaa, jossa lähes kaikki oleellinen genren kohdalta tapahtui.
Kiekon kaksi studioraitaa iskevät hanakasti koukkunsa kiinni ja osoittavat, että orkesterilla on taidon lisäksi hallussa muitakin etuja. Avauksena maisemaan kajahtava
Depressive Joy narskuu jo mukavasti hampaissa, mutta biisi tuntuu hieman liian nopealta aineksiinsa nähden, eivätkä iskut uppoa täydellä voimalla.
Dawn of Extinction osuu jo keskemmälle tonttia, kitarat raastavat jotenkin sopivammin ja muutenkin elementit tuntuvat olevan huomattavasti paremmin tasapainossa keskenään. Kenties studiossa on hieman puristettu soittimia, sillä kiekon sulkeva livevetäisy
Cradle of the Battlefield toimii biisinipusta tehokkaimmin, kun raaka energia välittyy suodattamattomana lauteilta suoraan kotikammioon saakka. Ilman viimeistä raitaa olisikin ollut huomattavasti skeptisempi bändin tulevaisuuden suhteen, joten nyt vain odotellaan luvattua sinkkua jatkoksi.
Mika Roth
Hanging Garden: Hereafter
Lifeforce Records
Hanging Gardenin ovella kävi vuosikymmenen vaihteessa melkoinen vilske, kun lähes kaikki jäsenet korvautuivat uusilla. Sittemmin meno on rauhoittunut ja viimeiset viisi vuotta ryhmä on ollut nykyisessä muodossaan. Ovi ei pysynyt kuitenkaan studiosessioiden aikana kiinni, vaan tälle tuoreelle viiden biisin mittaiselle EP-levylle saatiin kolme vierailevaa solistia.
Mikko Kotamäki,
Victor Wegeborn ja
Alexander Höbgom antavatkin vuorollaan panoksensa kokonaisuuteen, jossa kaikki tuntuu olevan juurikin kohdillaan.
Tunnelmallisen metallin rockimmassa ja melodisemmassa päädyssä viihtyvä yhtye onnistuu hämärtämään genrejen rajoja onnistuneesti, tuodessaan keitokseen mukaan niin doomin tylyyttä, kuin pop-koukkuista tarttuvuutta. Ja usein vieläpä yhden ja saman biisin aikana. Yleensähän nämä ”vähän kaikkea kaikille” -virittelyt kolahtavat pahoin kiville, mutta Hanging Gardenin kohdalla sääntöön syntyy poikkeus, sillä vaikka meno varioituu jokaisella raidalla, on EP alusta loppuun saakka puhdasta Hanging Gardenia. Taitavat kutsua moista rautaiseksi ammattitaidoksi, ja vielä ilmaisun positiivisimmalla mahdollisella tavalla.
Hereafter on taiten rakennettu kokonaisuus, joka etenee alun runttaavammasta vaiheesta luonnollisesti lopun eteerisempiin tunnelmiin. Pikkukiekko saakin janoamaan lisää, sillä yhtye tuntuu olevan juuri nyt suorastaan tappavassa vireessä.
Mika Roth
Maida Vale: Torstai seitsemästoista
Arjesta ja sen ihmeellisyyksistä on syntynyt lukematon määrä erilaisia taideteoksia, onhan jokaisen arki täysin ainutlaatuinen kaikessa tavallisuudessaan. Tuosta suuresta harmaudesta ja sen loputtomista, mutta läheltä tarkasteltuna mitä upeimmista, sävyeroista ammentaa musiikkinsa myös tamperelainen
Maida Vale. Bändi joka
neljä vuotta sitten oli vielä huomattavasti enemmän sello- ja mollivoittoinen kuin näinä päivinä.
Viiden biisin mittaisen EP:n kärkeen on sijoitettu joukon pirtsakoin siivu, eikä
Pesulasta voisi muokata enää tätä toimivampaa pikkuhelmeä.
Sisko Pikkumäki laulaa suoraan sydämestä sydämeen,
Mika Lonka soittaa kitaraa, kuin
Kauko Röyhkän bändikoulun käyneenä ja
Tiina Koskisen sello tuo mukaan kuvaan jotain sijoittamatonta, eli sen puuttuvan palasen. Toista aivan yhtä napakkaa raitaa joukosta ei sitten löydykään, tosin
Pari kenkiä hivuttaa itsensä hitaasti ihon alle, mistä kiitos kuulunee pitkälti poikkeuksellisen onnistuneelle sovitukselle. Oman hetkensä lumoaa myös päätöksenä soiva
Kai sä kuulet, joka viimeistään oikeuttaa bändin siirtymän englanninkielestä suomalaisiin teksteihin. Kaunista, puhuttelevaa ja hetkittäin kenties jo rahdun verran liiankin pohtivaa – mutta kyllähän näin hienon ja älykkään popin parissa viihtyisi pidempäänkin.
Mika Roth
TTX OD: Demo 2016
TTX OD ei juuri piekse suutaan itseään kehuen, vaan antaa musiikin hoitaa puhumisen – ja kyllähän tällainen metallin mäiske tekee parikin asiaa selväksi yhtä monessa minuutissa. Pari vuotta sitten perustetun ryhmän raskaamman runttauksen seasta voi edelleen kuulla vahvoina vaikutteet, mutta eipä tuosta USA/Ruotsi -akselista toisaalta haittaakaan ole.
Nimettömän pikkukiekon viidellä raidalla painopiste on modernilla, riffivetoisella deathilla, jota rikastetaan groovavalla metallilla, sekä savun lailla kaiken yllä leijuvilla hc-riekaleilla. Toisinaan soitto hieman progehtuu, eivätkä thrashinkaan suuret liene tekijöille tuntemattomia, mutta pienet mutkat eivät koskaan kasva korkkiruuveiluksi, vaan latu pyritään pitämään mahdollisimman suorana. Etenkin
Trigger laukaisee (heh, heh) oudohkoja ja vahvoja
Slayer -mielleyhtymiä, mutta muuten biisit istuvat samaan sakkiin ja mitä ruotsalaisemmaksi räiske äityy, sitä vahvemmilla bändi tuntuu olevan. Ei tätä miksikään persoonallisuuden riemuvoitoksi pääse ylistämään, mutta onpa kelpo alku nyt joka tapauksessa.
Mika Roth
K+K-tactics / DUM & BRASS: Split
Progeiitti Records
Ja sitten jotain aivan muuta… eli kahden basso + rummut -duon yhteisjulkaisu, jolla toiset ovat tehneet alustavia töitä enemmän kuin toiset.
Jo aiemminkin Desibelin sivuilla
arvioitu, ja sittemmin erittäin monissa liemissä kiehautettu
K K-tactics saa aivot taas nyrjähtelemään iloisesti. Duo polkee tunnetun musiikin muotoja uuteen uskoon neljän biisin mittaisella osuudellaan, jota voisi kaiketi kutsua karsituksi rock-metalliksi. Ja erittäin groovaavaksi sellaiseksi. Kaksikko tosin lipeää hieman purismin ikeestä, kuullaanhan osuudella mm. lyhyesti pillin vihellystä, sampleja ja ”ylimääräisiä” perkussioita. Okei, ne ovat kyllä aika marginaaliin tungettuja paloja.
Vaikka vokaaleja sun muita kompromisseja ei kuulla, ovat herrat
Kanniainen ja
Kuorikoski luoneet taas jotain muistettavaa. Allekirjoittaneen sielua taisi vahvimmin hipelöidä
Semi-Nucleonic Android Beheading. Eikä ainoastaan nimensä puolesta.
DUM & BRASS vetää saatteen mukaan osuutensa noin 90 prosenttisesti improvisoiden. Keitä mystiset soittajat ovat, siitä ei ole tietoa, mutta ainakin kaksikko saa puhallettua mojoa soittoon ja liikettä pyrstöihin. Siis, mikäli he enää koskaan soittavat näitä nimenomaisia kappaleita uudestaan missään tanssilattian läheisyydessä.
Mutta mitä tämä nyt sitten oikein on? Hmm, avausraita on mehevästi funkahtavaa, poukkoillen popahtavaa, pikkukivasti härskiä ja ehdottoman rovaniemeläistä princettelyä. Toinen veto nousee psykedelian saksalaisemmalle taivaalle, mutta juuttuu puolivälissä johonkin poimuydinongelmaan. Onneksi levyn sulkee
Nu-Clear Nu-Jazz Jamin kaltainen helmi, joka lienee käyty hakemassa
James Brownin haudan läheisyydestä. Järjettömän outoa ja silti/siksi niin loistavaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 5582
