Revolveri – The Beatles

The Beatles loi itsensä uudelleen loppuvuodesta 1965, Rubber Soulin ilmestyessä, ja lisää oli luvassa jo seuraavana vuonna. Loppukesästä 1966 liverpoolilaiset laajensivat rockin rajoja entisestään, kun The Revolver ilmestyi. Pitkäsoitolla ryhmä löysi itsestään aina vain syvempiä puolia, työntäen siinä samalla itseään yhä kokeellisempiin vesiin. Salon Vuohensaaressa kahdeksan nuorta salolaismuusikkoa juhlisti albumia soittamalla sen kannesta kanteen, ja ryydittämällä 14 kappaleen annosta muutamilla muillakin The Beatles -hiteillä.

The Revolver haastoi jo ilmestyessään kuulijansa, eikä levyn materiaali ole vieläkään sieltä simppelimmästä päästä. Ehyen keikkasetin muovaaminen suoraan yksi yhtyeen kiekosta kuin kiekosta on hankalaa, ja tässä tapauksessa moinen on mielestäni jopa tarpeetonta. Kevin Koiviston johtama yhtye soittikin albumin omalla tavallaan, ja sovitusten lisäksi myös biisijärjestystä oli hieman rukattu. Sanontaa lainaten tarkoitus pyhittää kuitenkin keinot ja Vuohensaaren loppukesäisessä illassa muutostyöt osoittautuivat kannattaviksi.

Biisijärjestystä ei siis seurattu orjallisesti, mutta keikan aloitti itseoikeutetusti kiekon avausraita Taxman. George Harrisonin terveiset brittiläisille verottajille lämmittivät niin yleisön kuin bändinkin, jolta stemmalaulut kulkivat mallikkaasti ja joka malttoi soittaa juuri sopivalla äänenpaineella. Tästä syvä kumarrus vielä soittajille. Siinä missä beatlet joutuivat tekemään estradeilla aikoinaan jonkin verran kompromisseja, pystyi Revolveri-tapahtuman yhtye ottamaan käyttöönsä modernin teknologian mukanaan tuomat edut – kuten toisena soineen I’m Only Sleepingin käheä kitaraefekti jo osoitti. Puristisimmat kuulijat saattoivat pahoittaa mielensä myös kolmantena kuullun Yellow Submarinen avuksi kajautetuista läppäri-loopeista, mutta omaan korvaani mausteet olivat vain mausteita ja soittajien puhdas innokkuus aiheesta kantoi kyllä pienten kuoppien yli. Keltaisen jäänsärkijän (kuten mainio kappale aikoinaan suomennettiin) sai muuten pääosin laulaa ryhmän oma Ringo Starr, eli rumpali, jonka lauluvoima taisi ylittää mennen tullen alkuperäisen rummuttajan vastaavan.

A-puolen kappaleita käytiin siis läpi hieman sekalaisessa järjestyksessä ja omanlaisensa pysähdyksen toi Harrisonin kolmesta kappaleesta intialaisin, Love You To, jota varten lavalle ilmestyi ihka oikea sitar. Eksoottisen soittimen virittely saattaisi olla tylsääkin katsottavaa, mutta onneksi ryhmän oma Paul McCartney kertoili suvantovaiheessa tarinoita yleisölle, ja valotti myös tämän kappaleen syntyhistoriaa huumorilla höystettynä. Pisteet siis seremoniamestari/monitaituri -miehelle, joka viihtyi parhaiten kitaran ääressä, mutta hallitsi myös koskettimet ja basson. Ensimmäiseen settiin mahdutettu She Said, She Said olikin tarinaniskijän hetki ottaa yleisönsä, ja jopa biisin sinänsä vakavat LSD-ulottuvuudet saatiin silotettua.

Kuten todettua, biisijärjestys tarjosi yllätyksiä ja ennen väliaikaa kuultiin vielä pari mielenkiintoista lisuketta. Olin keikan alkua odotellessa jo pohtinut itsekseni, että kuinka yhtye tulisi selviytymään Eleanor Ribgy -haasteesta, jousilla soitetussa biisissä kun ei kuulla ensinnäkään rumpuja, kitaraa tai bassoa. Tällä kertaa ei sentään luotettu moderniin tekniikkaan, vaan jousista vastasi ihka oikea jousikvartetti, joka hoitikin osuutensa moitteetta.

Ja kun ne jouset oli kerran saatu lavalle, vedettiin myös The Beatles -klassikoista se klassisin, eli Yesterday, aiemmin tänä vuonna edesmenneen George Martinin muistolle. Tuottajanlegendan panoshan oli mm. Revolverilla kiistaton ja klassikoita syntyi myös muissa yhteyksissä, aina elokuvamaailmaa myöten. Ensimmäisen setin viimeisenä lenkkinä kuultiin vielä vuoden 1966 sinkkuhitti Paperback Writer, ja maukkaan lisukkeen jälkeen olikin sitten väliajan paikka.

Väliajat voivat olla riskaabeleita liikkeitä, mutta nyt reilu 20 minuuttia ei katkaissut jännitettä, ennemminkin höyry tuntui vain kasvavan toisessa mankeloinnissa. Paperback Writer -sinkun takapuoli Rain sai käynnistää jälkimmäisen puoliskon, jolla yhtye soitti jäljelle jääneet B-puolen biisit uskollisesti järjestyksessä. Revolveriltahan ei löydy aivan sellaisia megahittejä, kuin joiltain aiemmilta albumeilta, mutta tasainen vahvuus onkin sitten omaa luokkaansa ja mm. And Your Bird Can Sing sekä Doctor Robert ovat suorastaan aliarvostettuja helmiä, joista etenkin jälkimmäisen yhtye esitti rullaavan rennosti rokaten. Soittamisen pitäisi olla aina nautinto ja nyt ryhmän ilo sekä innostus todella loistivat tapahtuman yllä.

Nimettömän kokoonpanon johtaja oli mainio vastine Jon Lennonille, ja Paulhan sieltä löytyi myös, joten kolmas kitaristi/basisti (kielisoittimet kiersivät kädestä toiseen ahkerasti eri kappaleissa) oli omaksunut George Harrisonin hiljaisen presenssin perusteellisesti. Läpi keikan muuten vaiti pysynyt kitaravirtuoosi pistettiin luonnollisesti laulamaan Harrisonin I Want to Tell You -raita, joka kiertyikin mehukkaan kitarariffinsä ympärille mallikkaasti. Ei mikään helpoin pala soittaa, mutta tämäkään koitos ei tuottanut ongelmia. Eikä kuoppia tiehen tuonut edes albumin päättänyt Tomorrow Never Knows, jonka rakenne on kaikkea muuta kuin perinteinen – jopa The Beatlesin mittapuulla.

Kuten todettua, Revolver on ilmestymisajankohtaansa nähden kokeellinen ja rajoja murtanut albumi, mutta Revolveri-tapahtuma päättyi hieman perinteisemmissä merkeissä. Encoret soitettiin ilman puolipakollista lavalta poistumista ja sieltähän napsahtivat vuonna 1963 julkaistut I Want to Hold Your Hand sekä I Saw Her Standing There - ja hyvähän näihin oli homma sulkea. Yleisö sai Revolverinsa bonuksilla, mutta kokonaisuus pysyi silti ehyenä, eivätkä lisärallit venyttäneet tai taittaneet sitä taikaa, joka tekee hyvistä keikoista erinomaisia. Ja tämä keikka – se oli todella erinomainen. Kersantti pippuria odotellessa.

Mika Roth