Kesän 2016 kasettikooste
Kolkontaival: s/t
Oremansion Records
Kolkontaival pitää menneistä ajoista siinä määrin, että Hector ja David Bowie mainitaan jouhevasti kasetin saatteessa. Ryhmä onkin rock, mutta yhtyeen musiikissa kulkee mutkikkaampiakin juonteita joiden päistä voisi löytää vaikka Yesin ja kultakautensa Emerson, Lake & Palmerin suonia.
Kolminaisuus käynnistää matkan ilmavissa 70’s sci-fi/retro/proge -rockin fiiliksissä, vain antaakseen pian tietä Asfalttitasangon samaan aikaan pulpmaiselle ja loverecordsin arkistoja kaikuvalle rullaukselle. Eikä matkasta lopu tämänkään jälkeen montut, nousut, laskut ja yllätykset. Onneksi suurin osa yllätyksistä on positiivisia ja ryhmän musiikillinen vuoristorata on rakennettu kuulijoita (tai ainakin allekirjoittanutta) miellyttävällä tavalla. Avauspuolen päättävä Kuuntelen salaa erottuu rokkaavana keskitien siivuna kenties eniten joukosta, mutta sopii juuri ensimmäisen näytöksen sulkijan rooliinsa.
B-puolen avaava Kromihuulet iskee aluksi kuin Juicen vahvistama Tasavallan Presidentti polvitaipeisiin, mutta jokin tuntuu kaavasta puuttuvan. Kyse ei ole niinkään siitä mitä tehdään, vaan miten se tehdään, sillä bändin 70-lukulaisesta keitoksesta tuntuu puuttuvan rajapinta nykyhetkeen. Kunnon napsausta saadaankin odottaa aina siihen asti, että Menopaussi nollaa tilanteen tuimalla rokkauksellaan. Ryhdikkäämpi runttaus ja vahvat lyriikat saavat pysähtymään, ja juuri tämän biisin kohdalla dekin takaisinkelaus-toimintoa tulee käytettyä useimmin. Pinnat vielä hienosta kitarasoolosta, joka on tällä kertaa olennainen osa kokonaisuutta. Nahkansa luonut ja uuden identiteetin löytänyt ryhmä on jonkin hienon ja ainutlaatuisen jäljillä, nyt vain rohkeammin kohti suurta tuntematonta.
Mika Roth
Lotus TAJ: D.I.M. Dreams Vol.2
Neljä biisiä joista kaksi mahtuu kasetin kummallekin puolelle. Kokonaismitta lähemmäs 36 minuuttia ja lyhinkin sivallus on miltei 8 minuuttia pitkä. Siinä numeroita, jotka antavat
Lotus TAJin usvaiselle progepoprockille mitä osuvimmat kehykset. Miksi toisaalta kiiruhtaa tässä maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan kiire, joten proge virratkoon kuten sen pitääkin virrata.
A-puolen materiaalista vastaava
A. Heikkilä on löytänyt henkisen yhteyden ainakin
Animals-levyn aikaiseen
Roger Watersiin, enkä löydä etenkään
Soulbirdin herkkyydestä moittimisen sijaa.
Marionette jää sitä vastoin kaipaamaan jotain lopullista siirtoa, palaa tai nousua, jota ei sitten koskaan tule. Soundimaailma on muhkea, mutta samalla sopivan rajattu, antaen näin ryhtiä kokonaisuuteen. Tyylillinen vapaus ja rikkaus antavat puolestaan biiseille rikkaan mullan, jossa sopii kasvaa ja kehittyä – ehkä tulevaisuudessa jopa entistä rohkeammin?
B-puolen kaksi kappaletta luonut
T. Diver sukeltaa psykedeelisempään progelampeen, jossa
Ziggy Stardustit ja kumppanit ottivat intergalaktisia kylpyjä jo silloin muinoin.
Dr. Devil on raflaavan nimensä veroinen rollaus, jonka marcbolanmainen poljento yhdistettynä koiran ulvontaan ja laukauksiin (kyllä, luit oikein), saa mielikuvituksen laukkaamaan villisti pitkin preeriaa.
Tomorrow Never Comes ottaa rennomman takanojan ja folkrokkaa ihastuttavan vapautuneesti minne sattuu, hurmaten saksofonin, huuliharpun ja ties minkä voimin jokaisen ääniaaltojen eteen osuvan. Outoa mutta toimivaa.
Mika Roth
Rodent Epoch: With the Army of Rats We Came
Cursed Tapes
Vuosikymmenen alussa itselleen nykyisen nimen omaksunut
Rodent Epoch pyöräytti vuosina 2011 ja 2012 metallin mustille kentille pari mielenkiintoista pikkujulkaisua, jotka on nyt niputettu tälle 100 kappaleeseen rajoitetulle kasetille. Tyyliksi yhtyeelle on siunaantunut doomahtava mustuus tavalla, josta nousevat mieleen niin muinaiset (eli 90-luvun) norjalaiset, kuin hiukan legendaarinen
Celtic Frostkin kaikessa demonisuudessaan.
Vuoden 2012
Hellbastard on sijoitettu A-puolelle ja vuotta iäkkäämpi
EOR kuluttaa puolestaan B-puoliskon mustuudessaan. Ratkaisua voi pitää onnistuneena, sillä viisibiisinen Hellbastard on ratkaisevissa määrin helpommin lähestyttävää materiaalia kuin primitiivisyydessään lähes maaninen EOR. Ryhmä tietää mitä tekee, ja mikä tärkeintä, ymmärtää mitä haluaa. Tosin todettakoon samaan hengenvetoon, että etenkin vanhemman tuotannon kanssa puna/sovitus-kynää olisi voinut käyttää rohkeammin. Rodent Epoch osaa kyllä parhaimmillaan luoda puistattavia äänivalleja ja kieroa synkkyyttä, mutta black-ryhmien helmasynti, eli puiseva yksiulotteisuus, hiipii pariin otteeseen mukaan. Hellbastard on näiltä osin julkaisuista tasokkaampi, mutta samalla kun tieto ja taito ovat kehittyneet, on myös osa alkuperäisestä vimmasta menetetty.
Tarina ei kerro missä Rodent Epoch tällä hetkellä kulkee ja mitä se järsii, mutta ainakin kooste on mielenkiintoinen kurkistus puolen vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen. Ei mitään ihmeellisen uutta ja mullistavaa, mutta kyllä ryhmä tyylinsä hallitsee.
Mika Roth
Sutina: U
Sutina kertoi reilu puolitoista vuotta sitten
Desibelin haastattelussa, että seuraava julkaisu, nimeltään
U, olisi pian työn alla. Aikansa se otti, mutta nyt voin ihailla ryhmän neljän kappaleen mittaista kasettia, jonka syvän punainen väri loistaa dekin tummennetun luukunkin läpi.
Vanha suola janottaa avauksessa viekoittelevan svengaavasti, kuinkas muutenkaan, ja vika löytyy jostain takalinjoilta kun
Syytän Suvia. Tutut, äänekkäät ja rosoiset elementit ovat jälleen paikoillaan, mutta on tässä myös edetty ja muututtu, kunhan biisien sisuksiin vain tutustuu kunnolla. Siinä missä
S luotti tyylillisten hartioidensa leveyteen puskevat uudet raidat härkäpäisemmin eteenpäin. Kappaleissa tapahtuu toki edelleen ja paljon, mutta nyt nelikko tuntuu uskovan biisiensä raakaan voimaan entistä enemmän, eikä voima tarkoita välttämättä raakaa jyräystä, vaan vaikkapa lähes kaiken muun kuin oleellisen pois vaientamista. Omanlaisensa huipentuma on kaukoröyhkämäinen ja herkullisen kevyt
A.K.K., jonka minimalistisessa neroudessa nelikko on löytänyt jotain äärimmäisen arvokasta.
Sutinan rätke on niin vinhan vetävää, että toivon mukaan seuraavaksi julkaistava paketti biisejä voisi ilmestyä hiukan nopeamminkin. Tai mikä parhainta: jokin taho voisi oivaltaa bändin suunnattoman potentiaaliin, jolloin
TINA-paketti voitaisiin saada kertaiskusta maailmaan.
Mika Roth
Teemu Diver: 6th
Kauas on pitkä matka, joten miksi kiiruhtaa kun käytettävissä on kaikki maailman aika? Jotenkin noin taitaa pohtia
Teemu Diver musiikkinsa luomista, sillä herran 6th -kasetilla ei paine paina päälle. 12 biisin ja lähemmäs tunnin mittainen annos Diverin musiikkia onkin kuin automatka Vaasasta Ouluun: yllätyksiä ei varsinaisesti ole, mutta jokin siinä silti viehättää omalla tavallaan. Biisejä mukana on vuosilta 2014-2016, joten kokoelmahan tämä kaiketi sitten on.
Rock’n’Roll Diamonds on kenties timanttina vielä hiomaton, mutta
Peitsamon Karin sanoja mukaillen: fiiliksellä pääse kyllä messiin. Napakkaan kolmeen minuuttiin pakattu
You’ve Been Used vihjailee myös iskupotentiaalista, vaikka kasetin tukkoiset soundit pyrkivätkin torppaamaan kaiken tartuntatoiminnan pa(r)h(a)imman mukaan. Rehvakas rock muuttuu hiljalleen aina vain mystisemmäksi suhinaksi ja fiilistelyksi, kunnes
O:n kohdilla oma aurinkokuntamme jää jo taakse, Diverin irrotellessa pinkfloydinsa vahvennettuina nauttineen spacesantanan tavoin.
B-puoliskolla ei-niin-ohut yläpilvisyys jatkuu ja fiilikset muuntuvat aina vain uneliaammiksi, kunnes posken sulkeva
Starfight on Starnight kasvaa jo melkoiseksi laajapunttiprogeiluksi, kun lähemmäs 8 minuuttinen jätti painuu hiljalleen horisontin taakse. Huuruinen
Painted Yellow tarjoaa tahollaan erilaista viihdykettä ja vaikka biiseillä ei tunnu olevan paljoakaan tekemistä keskenään, yhdistää kaikkea sangen suuri sateenvarjo, jota voitaneen kutsua vaikka diverismiksi.
Mika Roth
Vælimaa: Hirttäydyn huvimajaan
Secret Entertainment
Frankin Parantola julkaisi reilu kaksi vuotta sitten epätasaisen, vaikkakin samalla lupailevan
debyyttialbuminsa, jolle ainakin allekirjoittanut on odotellut jatkoa. Toista kiekkoa emme ole vielä bändiltä saaneet, mutta ryhmän vokalisti
Markus Välimaa julkaisi lokakuussa 2015 soolodebyyttialbuminsa
Vælimaa-nimen alla. Nyt tuosta kiekosta on otettu kasettipainos, jota on myynnissä ainoastaan Seinäjoelta löytyvässä Piisamin Levyt -levykaupassa. Musiikkia ei siis pyritä myymään massoille, mutta kenelle se on oikein tarkoitettu ja mistä tässä on lopulta kyse?
No kysehän on tietysti surusta ja murheesta, mistäpäs muustakaan, kun Suomessa kerran ollaan. Välimaa on säveltänyt levyllisen alakuloisia kappaleita, joiden tekstit ovat sen verran masentavaa materiaalia, että Alkon lastin kanssa pakettia ei kannata lähteä purkamaan, mikäli sattuu omaamaan vähääkään itsetuhoisia taipumuksia. Biisit on saatettu maailmaan lähinnä mies & kitara -kaavalla, intiimiyden ollessa se oleellisin avainsana.
Kaikki on kiinni onnesta, kuten
Hienovarainen asian kiteyttää, mutta myös murheen kuula kuuluu fortunaan, kuten eräs toinen aikoinaan totesi. Ja murhe voittaa luonnollisesti näissä arvonnoissa kerta toisensa jälkeen.
Tyhjä takki tekee olosta raskaan ja kun
Karuselli sotkee pään, niin ei kai auta muu kuin hirttäytyä huvimajaan. Taustalla
Leonard Cohenin haamu nyökkäilee hyväksyvästi (vaikkei mies vielä ole edes kuollut) ja nuorena nukkunut
Hank Williams nojaa kitaraansa kuin ankkuriin. Täydellistä musiikkia itseään ja ratkaisujaan kroonisesti epäilevälle kansalle, jonka lasi on aina puolityhjä ja onnikin tarkoittaa vain sitä, että seuraavaksi on tulossa epäonnea. Tästä saa hyvät depikset!
Mika Roth
Lukukertoja: 5488
