Pienet - Toukokuu 2016
Better Frantic: Hunter
Lappeenrantalainen Better Frantic perustettiin viisi vuotta sitten, ja ilmeisimmät lastentaudit onkin saatu jo sairastettua toiseen pikkukiekkoon mennessä. Yhtye soittaa mielestään hard rockia sekä satunnaisia slovareita, tosin itse liittäisin kuvaukseen tunnelmallisen metallin. Enkä nyt tarkoita, että mustat kynttilät pitäisi nostaa välittömästi punaisen samettiliinan päälle, mutta soundia tarkemmin kuunnellessa nousevat pohjoiset murjottajat kyllä mieleen.
Hunterin keskiössä on Liisa Kurrin laulu, joka hieman kankeasta englannin ääntämyksestä huolimatta on komeaa. Laulun rinnalla kulkevat runsaat ja miellyttävän monivivahteiset kitarat, jotka ovat vahvoina läsnä, vaikutelman pysyessä silti ilmavana. Monipuolisin ja mielenkiintoisin siivu on sijoitettu asianmukaisesti kärkeen ja Even the Heroes marssittaa esiin bändin vahvuudet. Raskaan runttauksen ja keveämpien elementtien yhdistelmä soi lujaa, mutta tarttuen. Osumiksi lasketaan myös hiukan post-grungesti muriseva Hunter, sekä rauhallisemmin virtaava Second Chances, jonka leimaaminen pelkästään ”slovariksi” olisi tunnelmallisen raidan raskasta aliarvioimista.
Hunter ei ole täydellinen EP, sillä seitsemän kappaleen matkalla punainen lanka karkaa pariin otteeseen, eikä jokainen biisi kanna loppuun saakka. Se on kuitenkin vahva näyttö ja kertoo, että ryhmällä on rahkeita seuraavalle tasolle nousuun.
Mika Roth
Black Royal: The Summoning pt. 2
Reilu vuosi sitten
Black Royal julkaisi
The Summoning pt. 1 -esikois-EP:nsä, jolla palaset tuntuivat olevan jo vallan mallikkaasti paikallaan. Niinpä odotukset toista osaa kohtaan ovat kasvaneet, joten kuinka tamperelaisten onnistuu täydentää stonerin, deathin ja rämemetallin kolmikantaa tällä toisella osalla?
Ja hyvinhän, tai sopivan pahasti, siinä tietysti käy.
Intron perään naksahtava
Scorn the Saint on biisinipun kipakoin kiskaisu, jonka nopeus tuntuu miltei rienaavalta. En suinkaan vierasta bändin viehtymystä rankemman stoner/death -seoksen luomiseen, mutta allekirjoittaneen korvaan uppoavat huomattavasti paremmin
Reclaim the Thronen ja
Demonspawnin kaltaiset hitaat & raskaat hivutukset. Kunnia olkoon
Black Sabbathin ja silinterit pois päästä, kun valtaistuimelle nousevat uudet, kenties hieman demonisetkin junttaajat. Kahden maailman väliin mitä herkullisimmin osuu puolestaan
The Summoning, jossa vauhti ja vaaraa uhkuvat tilanteet yhdistyvät ronskimpaan runttaukseen upeasti.
The Summoning pt. 2 lunastaa siihen asetetut odotukset ja yhdessä ensimmäisen osan kanssa kokonaisuus on todella tuhti. En tiedä mitä tamperelaiset aikovat seuraavaksi manata esiin, mutta aion seurata tarkkaan orkesterin edesottamuksia. Suosittelen.
Mika Roth
Consciousness Removal Project: Tides of Blood – part 2
Yhden miehen post-metal projekti
Consciousness Removal Project julkaisi viime vuoden lopulla Tides of Blood -kokonaisuuden
ensimmäisen osan, joka haki hiotussa äärimmäisyydessään, rusentavassa raskaudessaan ja hämmentävässä rikkaudessaan vertaistaan. Lähestulkoon kaikesta mahdollisesta levyllä vastannut
Antti Loponen lupaili
Desibelin haastattelussa, että EP-kaksikon toisessa osassa progressiivisuus saisi antaa tilaa rytmisesti suoremman, doomimman ja post-rockimman materiaalin tieltä.
Lupaukset ovat tietysti lupauksia, ja minuutin mittaisen intron perään soiva yksitoista ja puoliminuuttinen
Z. seilaa kaukana progen ja post-rockin ulapilla, jossa metalli on vain mauste muiden joukossa. Vielä tunnelmallisemmaksi meno muuttuu toisen 11 ja puoliminuuttisen, eli
Valediction of a Victimin kohdalla. Post-rock/metal tyyliin mukana on kaiken rakentelun huipentavia ja oikeuttavia raskaita kliimakseja, mutta suurin osa ajasta kuluu verkkaisessa latauksen keräilyssä ja piikkikohtien pohjustamisessa. Ankkuriraidaksi sijoitettu
Dark Horizon on se viimeinen naula arkkuun ja nyt kun mittaakin on ”vain” vajaa kuusi minuuttia, pysyy jännite yllä alusta loppuun saakka. Näin raita ei nimensä mukaisesti lupaakaan tummia horisontteja, vaan povaa erittäin valoisaa tulevaisuutta yhtyeelle, jonka musiikki toimisi mielestäni edelleen parhaimmin pitkäsoittomitassa.
Mika Roth
Deposit Man: ep
Marraskuussa 2014 perustettu
Deposit Man on oululainen punk-bändi lyhyellä, mutta sitäkin värikkäämmällä historialla. Yhtyeen alkuvuonna julkaisema
Tyranny-sinkku sai jo aikaiseksi kutinaa internetissä, ja bändin ensimmäinen EP, joka sai kasteessa nimen ”ep”, iskeytyi levykauppojen hyllylle kevään korvalla. Nyt tuo pikkukiekko on saapunut myös Desibelin toimitukseen, joten ei muuta kuin analysoimaan ryhmän garage-punk-rock’n’rollia.
Viidestä biisistä vain avauslaukaus
Fat Ass alittaa rimaa hipoen kahden minuutin haamurajan, ja betonisen pehmeät soundit reivaavat musiikkia lähemmäs rämisevää garagea, mikä nyt ei ole välttämättä lainkaan paha asia. Em. Tyranny napsuu vuorollaan sekin mukavasti, mutta kiekon tarttuvin ralli on eittämättä
I Wish I Was Gay, jossa melodisuus uhkaa muodostaa suorastaan vastustamatonta tarttumapintaa. Hyvää kiritystä tarjoaa myös nimestään huolimatta amerikaksi laulettu
Jytky, jonka punk’n’rollissa on havaittavissa omanlaistaan rentoa vaivattomuutta, vaikka soittimia puristetaankin rystyset valkoisina.
Mallikasta möykkää, josta tosin puuttuu lähes täysin persoonallisuuden painolasti, mutta sitähän ehtii sitten seuraavilla julkaisuilla. Mainiota bilemusaa ja sopii myös siivouspäivän energiatasoja nostamaan (testattu).
Mika Roth
Kivimetsän Druidi: The Lost Captains
Kivimetsän Druidi oli viimeksi esillä Desibelin sivuilla reilu vuosikymmen sitten, kun yhtyeen
Mustan valtikan aika -EP oli juuri ilmestynyt. Sittemmin bändi on pyöräyttänyt vielä pari pikkukiekkoa, sekä kaksi albumi suuren levy-yhtiön kautta, kunnes vetäytyi 6 vuotta kestäneeseen hiljaisuuteen.
Paluu rintamalle tapahtuu aiempaa metallisemmalla, raskaammalla ja progemmalla otteella. Nyt puita ei enää halata folkin soidessa taustalla, vaan niitä pistetään ennemminkin haloiksi raskailla metallivälineillä. EP:n kolme biisiä ja reilu 18 minuuttia kulkevat genrestä tutuilla linjoilla: kärisevät miesvokaalit ja melodinen naislaulu on nostettu äänikakun pintaan, koskettimien muututtua lähinnä taustatapetiksi. Bändin rosoinen folk/pakanametalli pyrkii myös saamaan sinfonista nostetta, mutta siinä samalla tunnutaan tippuvan pahemman puoleiseen rakoon. Soitto ei ole tarpeeksi raskasta, jotta genren raskassarjalaisia pystyttäisiin haastamaan, mutta toisaalta kyydistä heivatut fantasia-elementit ovat tehneet bändin musiikista tavallisempaa. Voihan tällä lyödä itsensä läpi Keski-Euroopan metallimarkkinoilla, mutta noinkohan bändi on tehnyt oikeita ratkaisuja studiossa? Älkää nyt kaikkea fantasiaa pois leikatko, eikä se omilla poluilla kulkeminen nyt niin pahasta ole, että pitää ihan hampaat irvessä vääntää ennen niin persoonallista ryhmää uuteen suuntaan.
Mika Roth
Rautalintu: Lääkkeet
Rautalintu julkaisi Lääkkeet EP:nsä jo loppuvuodesta 2015, mutta fyysisenä kopiona pienjulkaisu saapui Desibelin toimitukseen vasta kesän korvalla. Mutta mitäpä tuosta, otetaan Lääkkeet haltuun ja katsotaan miten ne vaikuttavat.
Kuopiolaisten suora mutta kimurantti rock jatkaa elämäänsä satunnaisilla punk- ja proge-paloilla täydennettynä. Jo ensimmäisillä kuuntelukierroksilla kipaleiden tarttumapinnat toimivat, mutta mistään simppeleistä siivuista tässä ei todellakaan ole kyse.
V**tu mitkä tilat paukkuu katu-uskottavuudessaan aina garagen perille saakka, ja
Sunnuntai ei todellakaan pyhitä lepopäivää kaahatessaan kartsalla. Jälki tuntuu olevan rosoisempaa kuin
Aatteiden roihu EP:llä, modernin otteen korvautuessa ehkä aavistuksen verran retrommalla fiiliksellä. Tai sitten tämä johtuu vain niistä pienistä grunge- ja stoner-pätkistä, jotka muodostavat omat 70- ja 90-lukujen rasvaläikät keitoksen pintaan. Etenkin kiekon sulkeva
Yöperhonen hyötyy päivittyneestä soundipakista, sekä niistä uusista ovista joita ryhmä on hiljalleen availemassa.
Mika Roth
Rämlord: We Are the Night
Rämlord pääsi iskemään puskista vajaa kaksi vuotta sitten, kun yhtyeen ensimmäinen pikkukiekko,
Evolve to Monster päätyi känsäisiin käsiini. Esikoisella vanhan liiton metallointi maustui mukavasti tuoreemmilla yrteillä ilman, että pohjoista ahdistusta oltaisiin kuitenkaan menty hukkaamaan.
Ja sama meno jatkuu tällä toisella julkaisulla. Musiikin pohjalevynä toimii edelleen melodinen metalli, johon on nidottu vaihtelevan kokoisilla pulteilla mm. blackin, thrashin ja rockin lohkareita. Biisien erottaminen toisistaan, ainakin tällä promolla, on tosin haastavaa. Kappaleita on listauksessa kuusi, mutta raitoja vain kolme, eikä kultakurkku
Mikko ”Mojo” Ojalan laulu ole nyt niin selkeää, että kaikki lyyriset hienoudet ja nyanssit erottuisivat.
Oletettavasti ensimmäisen raidan toinen puolisko on
From Your God, ja tuo biisi on kiekon terävintä antia kaikessa neurosismaisuudessaan ja pakahduttavassa voimassaan. Toinen huippuhetki on kolmannen raidan alku, joka lienee joko
Son of No Man tai
To The Void. Niin tai näin, herkullista mustuutta huokuva biisi rähjää kuin takavuosien
Carnivore, joka on saanut viimein tuotanto-ongelmat kuntoon. Tästä kuulunee kiitos ja kumarrus ainakin miksauksesta vastanneelle
Mikko Karmilalle.
Mika Roth
Sarvas: The Throne EP
The Throne EP ei ole helppo pala purtavaksi, mutta yksi asia on varma:
Sarvas soittaa metallia. Raskasta, sijoittamatonta ja ajatonta metallia. Metallia jota ei voi oikeastaan kuvailla millään tietyllä genre-nimityksellä, sillä se on niin monen juonteen punos. Koska tällainen kuvaus ei kerro kuitenkaan juuri mitään, yritän käyttää tutumpia termejä ja koordinaatteja.
Merkittävin majakka lienee stoner, joka kuuluu nyt ajattomana, koneettomana ja kimalteettomana raskautena. Doom ja sludge ovat myös hyödyllisiä kiintopisteitä, vaikka kumpikin löytyy kappalemateriaalista ainoastaan ristiinjalostettuna versiona. Ryhmän metallia voisi kutsua myös moderniksi, tai post-metalliksi, sellaisella pohjoisamerikkalaisella vivahteella varustettuna. Sitten on vielä se ruotsalaisen deathin varjo, joka nousee silloin tällöin seinille, mutta jota ei tahdo saada varsinaisesti mistään kiinni. Näin ison metalliruletin pelaaminen saattaisi tietysti johtaa sillin makuiseen salaattiin, mutta Sarvas ymmärtää onnekseen sovittamisen ja sulauttamisen päälle.
The Throne EP on hämmentävä kokonaisuus, joka tuntuu hieman samalta kuin
Type O Negativen alkuun kritisoitu, mutta vuosien saatossa voimansa osoittanut
World Coming Down. Levy jonka lähellä on aluksi vaikea olla, mutta joka vetää kuitenkin puoleensa – ja lopulta vangitsee sinut.
Mika Roth
Telegrafberget: EP
Koosteen toinen EP:ksi nimetty EP on kertakaikkisen hauska ja miellyttävä kokemus. Pohtiessani kuinka kuvata
Telegrafbergetin musiikkia tulin siihen tulokseen, että tältä voisi kuulostaa lempeä auringonpaiste kasvoilla, kun makailet ison puun alla riippukeinussa ja suuri lehvästö päästää juuri täydellisen määrän valoa lävitse. On tietysti kaunein kesäpäivä ja käden ulottuvilla on tilanteeseen täydellisesti sopiva juoma.
No nyt taas ajatus karkaa…
Eli, tämähän on pehmeällä tavalla energistä poprockia, jossa esityskielenä toimii ruotsi, mitä nyt turhahkolta tuntuva ja puolittain piilotettu bonus-raita
When You Felt That Way lauletaan preerioiden englannilla. Avausraita
Ruissalo on sen sijaan jotain muuta. Tältähän
Pulp hiukan kuulosti parhaimmillaan ennen menestyskrapuloitaan ja
Telegrafberget Yeah! rämisee power-popisti, ottaen siinä samalla leveämpää haara-asentoa. Kolme ensimmäistä biisiä osoittavatkin, että kaikki oleellinen on tehtävissä alle kolmessa minuutissa, eikä niitä sointujakaan tarvita juuri sitä enempää. Rock! Yeah! Halataan kaikkia – lujaa!
Mika Roth
Tutu: Hyvä tällaisena
Joka päivä oppii jotain uutta. Tänään opin, että tutu on pieni tyllihamonen jota balettitanssijat käyttävät, ja että artisti
Tutu luo puolestaan menevää suomenkielistä pop-musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä baletin kanssa.
Tutu on itseasiassa viisihenkinen kokoonpano, jota kipparoi laulaja/lauluntekijä
Lilli Aro. Biisit syntyvät Aron kynästä, koko bändin vastatessa puolestaan sovituksista, ja näin on syntynyt neljän sopivan erilaisen raidan muodostama EP. Nimibiisi poppailee kevyen jazzahtavasti, kun taas
Valtameri aaltoilee aluksi modernimmin, rauhallisemmin ja uneliaammin, kunnes voimia on kasattu sen verran, että aallot ulottuvat kuin huomaamatta polviin saakka. Kiekon helmi on kuitenkin mielestäni princemaisen letkeä ja puolihärskillä saksofonilla ryyditetty
Kerran vaan, joka sähköistää jalat ja sijoittaa pallon tiukimminkin penkissään istuvan murjottajan pyllyn alle. Ankkuriraidaksi sijoitettu
Sukuvalssi laahaa jalkojaan pitkin lattioita, kuin viimeistä hidasta itsestään pusertava
Sir Elwood. Kai näitäkin raitoja sitten kaivataan ja tarvitaan, vaikka kaikki on yhtä melankoliaa, melankoliaa, melankoliaa…
Hyvä tällaisena täyttää nimeensä sisältyvän lupauksen, ja tästä kelpaa jatkaa suomenkielisen popin, kevyen jazzahtavan fiilistelyn, suomitetun soulin ja vaikka sen valssin yhdistelyä. Ja ehkä lisää princeilyä, jookos?
Mika Roth
Lukukertoja: 6789
