The Duplo!: Full Speed, No Brain – The Singles Compilation, 2016

The Duplo! mellasti hetken kotimaisen punk rockin saralla ja 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ryhmä julkaisi kolme sittemmin harvinaiseksi käynyttä pikkukiekkoa, ennen siirtymistään digiaikaan ja lähemmäs valtavirtaa. Soliti on tehnyt nyt pienen kulttuuriteon, niputtaessaan nuo mystiset seiskatuumaiset samoihin digikansiin, tarjoten uudelle sukupolvelle mahdollisuuden tutustua ryhmän alkuvoimaiseen musiikkiin.

Soliti

Suomi vuonna 1996 oli monin tavoin erilainen paikka kuin nykyään, mutta yksi asia on muuttunut äärimmäisen vähän, jos yhtään, ja se on punkahtava garage rock. Niinpä The Duplo! -orkesterin musiikki kuulostaa nyt yhtä tuoreelta/vanhalta kuin pari vuosikymmentä sitten, ja alkuperäiseen kokoonpanoonsa palannut ryhmä voi hyvinkin iskeä hakkunsa kultasuoneen, kun luvattua uutta materiaalia päästään aikoinaan kuuntelemaan.

Ennen uusia seikkailuja Aleks Duplee (Aleksi Pahkala), Waikiki No Tom Tom (Vallu Valpio) ja Lars Duplee (Lasse Kiehelä) tarjoavat kuitenkin uudelle sukupolvelle kolme ensimmäistä seiskatuumaistaan, Solitin suosiollisella avustuksella. Nämä kiekot, eli Time to Fight, Time to Kill (1997), Cold Ring Of Rock'n'Roll (1998) ja I'm The King (1998), ovatkin ne rosoisimmat, rähjäisimmät ja punkeimmat tekeleet, mitä bändiltä ilmestyi. Yhdessä tämä 12 biisin sekä reilun puolen tunnin tuliannos garagen räimettä on melkoinen suupala kertaistumalta, mutta toisaalta kolmikon julmettu ehdottomuus on myös ihailtavaa, kenties jopa kunnioitettavaa.

Mitenkään bändin myöhempää, melankolisempaa, rauhallisempaa ja elektronisempaa, tuotantoa dissaamatta on todettava, että maailmassa on aina tilaa vajaan kahden minuutin mittaisille Hey! Hey! Hey! -ralleille, joissa ei ole mitään järkeä – ja sehän se logiikka juuri onkin. Firebabe nostaa edelleen lieskat korkealle, kun vahvasti alkumiehen mojolla varustettu raita ryömii ihon alle. Asemansa vähintäänkin pitänyt on myös eppiseksi (eli yli 3 ja puoliminuuttiseksi) kasvava Rocket Girl, jonka simppelissä neroudessa on kaikki mitä tarvitaan. Biisistä nousee edelleen assosiaatioita 22 Pistepirkon suuntaan, mutta sehän nyt on vain positiivista. Juurevinta ja blueseinta laitaa edustava Bad to Be Mad puree puolestaan kuin Missisippi-joen rantojen vaarallisimmat käärmeet.

Osa tempuista on rahdun vanhentuneita, mutta kokonaisuutena kolme pikkukiekkoa antavat tarkan, armottoman ja värikkään kuvan The Duplo! -nimisen orkesterin tilasta ajalta, jolloin voima virtasi vielä sen suonissa. Sittemmin ryhmän soundi pliisuuntui pahoin, mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu se.

Mika Roth