Pienet - Huhtikuu 2016
Eino-Juhani Mutta: Tyydyttäjät
En tiedä mistä Eino-Juhani Mutta tulee, kuka hän oikeastaan on, ja miksi tätä outoa pop-rock-punk äänitaidetta pitäisi oikeastaan kutsua. C-kasettina julkaistu Tyydyttäjät on rajoja rikkova sekä kummallinen kokonaisuus leikkaa-ja-liimaa avantgardea, 70-luvun retrofiilistelyä, rämisevää pärinää ja vaikka mitä.
Muoto on siis vaikeasti määriteltävä, mutta lopputulos miellyttää ainakin allekirjoittaneen korvaa, mikä nyt ei ole vielä kovinkaan paljon sanottu, tietenkään. Sekatavarakauppa pitää hyllyillään rockin rätkettä, kun seuraavan mutkan jälkeen ryömitään jo mystisen saksofonin avulla jonnekin Twin Peaksin lähellä sijaitsevaan baariin. Tai minne se Lento 621 nyt sattuukaan viemään. B-puolen säväyttävin numero on kiistatta siekkareiden lähelle sijoittuva Työmaa, mikäli puoliskon päättävän mainospläjäyksen pystyy ohittamaan. Jälleen liikutaan niin lähellä kuvottavan typeryyden ja haastavan nerouden rajaa, että kaikki on kiinni lopulta omasta päästä. Outoa. Tätä on kuultava lisää.
Mika Roth
Lempi: Demo 2016
Lempi sai alkunsa heinäkuussa 2015, kun
Valtterin ja
Alexin muodostama duo heitti ensimmäisen keikkansa. Toisensa lapsesta asti tunteneet kaverukset olivat soittaneet jo aiemmin yhdessä ”monissa erilaisissa bändeissä”, joten yhteinen sävel löytyi nopeasti ja luonnollisesti.
Kaksikon kemia räiskyy ja rätisee lupaavasti etenkin
Mitä kai kutsutaan rakkaudeksi -raidalla, joka yhdistää göstasundqvistmaisen kikkailun moderniin, menevään ja radioystävälliseen folkkiin. Temppu saattaa kuulostaa helpolta, mutta kuinka monta tällä reseptillä valmistettua, sekä nopeasti päähän tarttuvaa, rallia olette oikeastaan kuulleet? Tekstien puolella kynä voisi olla tappavammassakin terässä, mutta toisaalta naivissa kompastelussa on aina omanlaistaan vetoa.
Kuka määrää? vaikuttaa ansioistaan huolimatta lähinnä biisin puolikkaalta, mikä on sääli, ja
Rappioromantiikkaa suunnataan nimensä mukaisesti melankolisempaan päähän, eikä ”itkuvirren melankolia” iske oikein mitenkään. Mutta jopa epäonnistuessaan duo saa hymyn huulille, mitä täytyy pitää erittäin lupaavana merkkinä.
Lempi herättää mielenkiinnon ja osaa hämmentää sopivasti soppaa, mutta ainakin tämän demon perusteella kaksikolle itselleenkään ei ole vielä selvinnyt, että mihin tässä ollaan nyt menossa ja mitä seuraavaksi. Eli toisin sanoen, raakile-tasolla sitä vielä ollaan.
Mika Roth
Moise: Molokai
Asiat voi aina tehdä eri tavoin ja kaikkeen, siis kaikkeen, on löydettävissä tuore kulma, kun vain jaksaa nähdä vaivaa ja ponnistella riittävästi. Kuopiolainen
Moise on paperilla post-rockin ja tunnelmallisen metallin lähimailla viihtyvä bändi, mutta kuivahko kuvaus ei todellisuudessa kerro juuri mitään ryhmän musiikin rikkaudesta ja syvyydestä.
Molokai on viiden raidan ja reilusti yli kolmen vartin annos, jota bändi syystä tai toisesta nimittää EP:ksi, vaikka pitkäsoitonkin rajat täyttyisivät vaivatta. Avauksena kaiuttimista leijuva
Nebula kietoo kuulijan hiljalleen post-rockin säröiseen harsoon, josta on lyhyt matka kraut rockin tehdaskomplekseihin.
Running man Ruddy Turnstone ei periaatteessa siirry paljoakaan paikaltaan, mutta trion naksuttava, miltei motorikmainen soitto luo hypnoottisen fiiliksen, joka huipentuu yli 11 ja puoliminuuttisessa
Jaws-raidassa. Levyn ensimmäisen puoliskon jälkeen jännite tuntuu hieman purkautuvan, eivätkä EP:n kaksi viimeistä kappaletta saa purtta enää samanlaiseen kiitoon kuin levyn alussa. Päälle vartin mittaisen
Black Kiten puhesamplet ovat toki yllättäviä, muuten instrumentaalin materiaalin seassa, mutta varsinaista lisävoimaa niistä ei heru.
Molokai on kokonaisuutena haastava ja hankala, mutta jättimäisten raitojen seasta voi löytää myös lumottuja hetkiä sekä timanttisia ideoita, joiden ansiosta matka kannattaa taivaltaa useampaankin otteeseen. Ehkä pieni kappalejärjestyksen muokkaus ja/tai pari intromaista pikkuraitaa johonkin väliin olisi selkeyttänyt post-kakkua riittävästi. Mielenkiintoista.
Mika Roth
Mournful Lines: Heartstrings
Mournful Lines julkaisi ensimmäisen pikkukiekkonsa vajaa kolme vuotta sitten, mutta vasta kolmannella kierroksella bändi vaikuttaa löytäneen oman suuntansa. Siinä missä
My Sweet Serpentine vielä flirttaili 70- ja 80-lukulaisen meloheavyn kanssa ja
Seas of Gold katseli murheellisten hautuumaiden suuntaan, ottaa kolmas EP suunnakseen melodisen hard rockin, jonka kohtalokkuudessa on mukana myös pieni ripaus villevalomaista goottailua.
Melodia on siis kuningas ja tunnelmanluojina käytetään perinteisen bändin tukena jousia sekä koskettimia, mutta vaikka ryhmä fiilistelee, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että kappaleiden tarvitsisi laahustaa eteenpäin. Päinvastoin, esimerkiksi runsailla jousilla ryyditetty
Guiding Lights puksuttaa eteenpäin vahvana ja voimakkaana. Verkkaisin veto
Two Souls, One Heart ei sekään ole varsinaisesti mikään hitaasti eteenpäin käyskentelevä heppa, vaan ennemminkin tuo mehukkaalle melodialle rakentuva viisu on kun lämminverinen ratsu, jonka selässä voi nauttia itämaisista ja himahtavista vivahteista. Eeppisimmillään ryhmä on päätöksenä soivalla
Crystal Clear -raidalla, joka sekin on rakenteensa puolesta melko reipas tapaus, vaikka mittaa teokselle kertyy päälle kuusi minuuttia. Kolmen vokalistin yhteistyö aiheuttaa pientä ruuhkaa taajuuksilla, mutta lopulta eeppinen teos kääntyy kuin kääntyykin kunnon voitoksi.
Mournful Lines on astunut selvästi eteenpäin ja kokeiltuaan hieman eri suuntia, tuntuu bändi viimein löytäneen oman paikkansa. Tälle perustalle kelpaakin rakentaa tulevaisuutta, joka toivottavasti antaa lisää vahvoja riffejä, voimakkaita melodioita sekä onnistunutta yhdistelyä.
Mika Roth
Napalm Ted: Into a Black Ooze
Napalm Ted avasi julkaisu-uransa näyttävästi viime vuoden loppukesästä, tuiman
Swallow-kasetin esitellessä oululaisten näkemyksen hard/grind/death -coren parhaista puolista. Toisella julkaisulla biisejä on seitsemän, eikä lainoja ole tällä kertaa kelpuutettu mukaan, vaan kaikki iskut ovat trion omia tuotoksia.
Äänivalli on jälleen suttuisen tuntuinen, mutta äänitystekniset puutteet ja rajoitukset on saatu käännettyä näppärästi eduksi. Into a Black Ooze huokuukin asianmukaisesti mustaa voimaa, jolla trioksi kasvaneen bändin moottori hyrrää julmilla kierroksilla. Toisena otsaan läsähtävä
Vegadeth intoutuu miltei progressiiviseksi väliosassaan, mutta mutkistaan huolimatta iskusarja on ärhäkkä. Grindin, punkin ja deathin suhteet vaihtelevat siivulta toiselle, mutta vauhti pysyy kiivaana ja
Pig Headin kaltaisten onnistumisten myötä reilu 13 minuuttinen löylytys tuntuu sopivan kirpsakalta. Jälkimmäisellä puoliskolla jekkusäkki osoittaa lieviä kevenemisen merkkejä, mutta päätöksenä napsahtava
The Chosen nostaa napalmistien laatutason taas takaisin ovenkamanan tienoille. Ei mikään persoonallisin tapaus, mutta viihtyisin tämän näytteen perusteella herrain keikalla oikein mainiosti.
Mika Roth
POLANSKI: Medicine
Grunge elää ja voi hyvin – tai siis juuri sopivan kurjasti.
POLANSKIn tapauksessa flanellipaitojen kulta-ajat jatkuvat aliceinchainsmaisena runttauksena, jossa metallinen sivuvire on vahva ja kappaleet taotaan isoilla vasaroilla kasaan. Soundit ovatkin yhtä suuret kuin kirjaimet, joilla bändin nimi kirjoitetaan, mutta kuinka on sen sisällön laita?
EP:n kolmesta biisistä selvästi iskevin on avaukseksi sijoitettu
Medicine, jonka kitkerän väkevässä maussa yhdistyvät POLANSKIn parhaat puolet. Tuskaa tihkuva laulu ja uhkaavasti rullaava rytmiryhmä kutovat yhdessä verkon, jota vahvistetaan kitsaasti käytetyillä kitaroilla. Livenä studiossa ikuistetut soittoraidat pusertavat mukavasti rintaa ja säästellen päälle ripotellut soolot ovat se mansikkakuorrute kakun päällä. Toisena kajahtava ja tempoltaan asiallisen vetävä
Billy Keen n’ I muistuttaa jo liiaksikin esikuviensa töitä, mutta ankkuriraita
No Will No Way onnistuu taas käyttämään omaa ja omaksuttua sopivassa suhteessa.
Medicine esittelee genrensä temput omaksuneen bändin, joka kyllä soundaa vahvalle, mutta maailmassa on jo yksi
Alice in Chains. Peräänhuudan siis edelleen persoonallisuutta ja uskaliaampaa sovituskynää, jolla tästäkin materiaalista olisi saatu taatusti enemmän irti.
Mika Roth
Rutsa: s/t
Joskus julkaisun kansi kertoo jo kaiken oleellisen, ennen kuin yhtään saatteen sanaa on ehtinyt lukea. Raflaavasti nimetyn
Rutsan itsensä mukaan kastetun kasetin kannessa tunnelma on lyijynraskas, suorastaan rusentava, eikä taivaalla loista ainakaan lempeä aurinko. Näiden tähtien alla raaka grindcore saa kukoistaa/mädäntyä täysin rauhassa, eikä kenenkään sovi astua kivirekan tavoin jyräävän murskaimen eteen.
Kuuden biisin mittainen EP antaa ryhmästä ehdottoman, joskin samalla hieman yksisuuntaisen kuvan, mitä myös kappaleiden sapluunamainen nimeämispolitiikka alleviivaa. Samasta ydinpuusta veistetyt möhkäleet tippuvat silti pienistä puutteistaan huolimatta alasinjonon tavoin nuppiin, ja vasta viimeisenä rusahtava
$ilmä ylittää kolmen minuutin haamurajan, lähennellen siinä samalla jo doomin valtakuntaa. Tuota suuntaa voisi vastaisuudessa tutkia enemmänkin, jotta keskitykseen saataisiin rahdun verran lisäväriä. Raastaa jo osataan, mutta ainakaan vielä se ei oikein riitä viemään bändiä maaliin saakka.
Mika Roth
Siimes: Käärmelinna III
Tajuttomat levyt
Siimes sai tuoreimman tekeleensä valmiiksi jo viime vuoden lopulla, mutta syystä tai toisesta levy saapui Desibelin toimitukseen vasta nyt. Alkutalvi on vaihtunut jo kevääksi, mutta mihin tällainen progehtavan utuinen post-rock nyt puolella vuodessa vanhenisi?
Ajallisesti
edellistä osaa kookkaampi kolmas Käärmelinna on soundillisesti tuttua hämärää huvipuistoa, mutta samaan aikaan on tapahtunut kehitystyötä, jonka myötä lopputulos liikkuu lisäksi uusissa laitteissa. Etenkin kahteen osaan jaettu
Ei kenenkään sisar rakentaa pinaakkeleitaan jo sellaisella pinkfloydmaisella kunnianhimolla, että pysyviä muistijälkiä syntyy taatusti. Klisheisesti voisikin todeta, että matkan taittaminen on nyt tärkeämpää kuin perille pääseminen, enkä ole varma onko mitään pääteasemaa edes olemassa. Maininnan ansaitsee myös
Kuihtuvan laulu, joka kiihkeimmässä vaiheessaan kylmää ihon ja nostaa sykkeen.
Siimes viihtyy edelleen hämärissä varjoissa, mutta entistä rikkaammat rakenteet luovat kappaleille lisää tarttumapintaa. Vokaalien sijoittaminen äänikakun syvyyksiin ei palvele mielestäni kokonaisuutta, sillä sanoissa olisi ollut enemmänkin voimaa valjastettavissa.
Mika Roth
Sysi & Savi: Painajaisen käsikirjoittaja
Sysi & Savi jatkaa billysti rokkaavan ja iloisen metallisesti kolisevan musiikkinsa tekoa, jossa teksteillä on muutakin virkaa kuin taustojen tapetointi. Vuoden takaisella
Kadotus-kiekolla bändin pajatso kilisi jo lupaavasti, vaikka tuliannos olikin vaivaisen kahden raidan mittainen.
Painajaisen käsikirjoittaja pistää onneksi edeltäjäänsä paremmaksi, tarjoten neljä uutta raitaa, sekä muutaman newtonin verran kireämpää rollausta.
Vaatii taitoa ja hyvää vainua, että rymistellessä ei tule nojattua liika eteen, eikä toisaalta seiso liian pystyssä. Sysi & Savi on siitä onnellisessa asemassa, että ensinnäkin ryhmän musiikki kuulostaa vain siltä itseltään, ja toisekseen neljästä raidasta jokainen rullaa renkaillaan vaivattomasti, vakuuttavasti ja vääjäämättömästi. Onkin suorastaan hämmentävää, että vasta vuonna 2014 kokoonpanonsa vakiinnuttanut yhtye on saanut kiteytettyä soundinsa ja juttunsa näin nopeasti sekä tehokkaasti. Äkkiväärät lyriikat sotkevat sopivasti kuuntelua, antaen kiivaasti etenevälle musiikille sopivan sivulinjan. Kyllähän tätä vielä mittavammassakin annoksessa nauttisi, miksei vaikka albumimitassa?
Mika Roth
Vindictive: Rapture
00-luvun viimemetreillä alkunsa saanut
Vindictive on metallibändi ilman tiukkoja raameja. Ryhmän modernissa ja melodisessa mäiskeessä voikin havaita palasia mm. thrashin, metalcoren sekä progemman möyrinnän jäljistä ilman, että syntynyt vaikutelma olisi kuitenkaan hajanainen. Kiekon kaksi uutta ja kaksi hieman vanhempaa siivua luovatkin yhdessä mielenkiintoisen ja monisyisen kuvan ryhmästä, jonka kunnianhimo voi kantaa vielä pitkälle.
Avausraidaksi sijoitettu nimibiisi
Rapture napsahtaa leukaperiin kuin
Machine Headin vasara, jota on vain päivitetty sopivilla lisäosilla. Toinen selkeä ässä on
Heaven’s Not Having Me, jonka koukut tarttuvat hanakasti korviin ja jolla bändi viistää jo sieltä nu-metalin sekä deathin ojien kautta, eli kummallisemmaksi vain menee. Normaalisti näin kirjava kattaus saisi varoittamaan liian levittäytymisen vaaroista, mutta jotenkin tässä on nyt sellainen olo, että Vindictive hoitaa hommat himaan. Jalostustyötä on toki vielä tehtävänä, enkä väitä että Rapture olisi virheetön tekele, mutta se on erittäin lupaava näyte. Pidetään siis antennit herkkinä bändin suuntaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 5958
