Velcra: Hadal, 2007

Hadal on merten syvin vyöhyke, ja tarkemmin se tarkoittaa vielä niitä alueita, jotka sijaitsevat 6000 metrin syvyydessä ja siitä alaspäin. Kolmannella albumillaan Velcra liikkui kuoleman teemojen ympärillä, joten mikä olisikaan ollut osuvampi nimi kiekolle kuin juuri Hadal, Haadeksen mukaan nimetty vedenalainen maailma.

Underarts

Velcra heitti kuulijoilleen haasteita koko uransa ajan, säästämättä myöskään itseään. Siinä missä debyyttialbumi Consequences of Disobedience ruhjoi kulmikasta nu-metalia kurkuista alas, otti vuonna 2005 ilmestynyt Between Force And Fate väkivallan teemakseen ja vei sen äärimmilleen elektrometallimyllyllään. Kun tuo tie oli kuljettu loogiseen loppuunsa, oli aika tehdä jotain muuta.

Kolmannella, ja viimeisellä, albumilla biisien kierrokset tippuivat, melodiat vahvistuivat, vokalisti Jessin raaka huuto muuntui melodiseksi lauluksi ja tunteiden spektristä löytyi muutakin kuin äärimmäisen negatiivisia sävyjä. Hadal oli siis samalla bändin joutsenlaulu, joten liekö kuoleman tematiikan kanssa leikittely ollut jo ainakin puolittain tietoista vihjailua kaiken päättymisestä.

Velcra siirtyi sivuun jo vuonna 2008 kaikessa hiljaisuudessa, mutta juuri Hadal on se levy, jonka pariin olen sittemmin palannut tasaisin väliajoin. Sen eteerisessä ja kiireettömässä kauneudessa on jotain, joka saa yhä kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Avausraita The Big Sleep tuntuu edelleen niin kovin nopeasti ohi kiitävältä, vaikka kappale on edelleen kuusiminuttinen pienoisteos. Enkä voi kuin muuta kuin tempautua Dead End Lanen mukaan, kun teräksiset elementit muodostavat toinen toistaan lumoavimpia kuvioita.

Levyä on arvosteltu hanakasti siitä, etteivät sen kappaleet varsinaisesti kulkisi mihinkään, mutta mielestäni moinen on kyseenalaista yksisilmäisyyttä. Kymmenen biisin joukosta ei toki löydy sellaisia popahtavia hittejä, joilla oltaisiin valloitettu listoja ja/tai radioaaltoja, mutta ankkuriraidaksi sijoitettu Quick and Dirty sijoittuu ryhmän omalla spektrillä niin lähelle crossover-hittiä kuin mahdollista. Samoin jo em. The Big Sleep, Dead End Lane, sekä ärhäkämpi New Recruit omaavat jokainen runsaasti tarttumapintaa.

Tärkeämpää on kuitenkin se, että Hadal on kokonaisuutena vahva, ehyt ja johdonmukaisesti etenevä. Siltä ei löydy ainuttakaan hutia ja jokainen kappale on edelleen yhtä väkevä, paikoin jopa mahdollisesti väkevämpi, kuin vajaa yhdeksän vuotta sitten. Kaiken lisäksi albumin soundimaailma vaikuttaa edelleen modernilta, raikkaalta ja sopivan yllätykselliseltä, mikä on elektronisessa genressä melkoinen saavutus.

Näin päättyi Velcran tarina, mikä on mielestäni edelleen suuri harmi. Yhtye oli keksinyt itsensä jälleen uudelleen, ja mahdollisia reittejä eteenpäin olisi ollut vaikka kuinka. Syystä tai toisesta bändin sielun muodostaneet Jessi ja O.D. kuitenkin jättivät musiikin, tai ainakaan heistä ei ole sen koommin kuultu.

Mika Roth