Flake: Kosketinrunkkari – Niin kuin sen satun muistamaan

Kyllä DDR oli vaan verraton paikka, tai tätä mieltä on ainakin Rammsteinin kosketinsoittaja Christian ”Flake” Lorenz. Mies joka kutsuu itseään itäsaksalaisen slangisanan mukaisesti kosketinrunkkariksi. Muistelmissaan rock-tähden elkeistä vapaa Flake vie lukijan Itä-Saksaan ja tutustuttaa hänet tavallisten itäsaksalaisten elämään. Niin, ja ihan lopussa puhutaan jopa Rammsteinista hieman.

Minerva Kustannus

Muusikoiden elämänkertoja lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että niissä on yleensä sangen toistuva rakenne. Alussa lahjakas mutta onneton Muusikko ei tiedä omaa kohtaloaan, mutta unelmoi suuresta tähteydestä. Hänellä on visio, jonka avulla kaikki tulevien vuosien vastoinkäymiset siedetään ja hidas ponnistelu kohti huippua käynnistyy. Ja sitten kun kaikki on saavutettu, Muusikko voi edelleen olla yllättynyt siitä, miten asiat lopulta kääntyivätkään parhain päin. Tai melkein parhain, sillä Muusikko saattaa myös rutista kuuluisuuden kiroista, kun yksityisyys on mennyttä, eikä kukaan tajua mitä Muusikko todella halusikaan sanoa niillä töillä, jotka nostivat hänet tähtiin.

Tämä kirja ei ole sellainen.

Kosketinrunkkari (suom. Miika Kupiainen) kertoo sen sijaan onnellisten ihmisten valtakunnasta, ja tuon hilpeän valtakunnan nimi oli luonnollisesti DDR, eli Saksan demokraattinen tasavalta, joka tunnettiin tavallisemmin nimellä Itä-Saksa. Siellä kaikki oli paremmin, tai ainakin rehellisempää, kuin yhdistyneessä Saksassa. Siellä jokainen lännestä tuotu levy kuunneltiin tarkkaan ja pieninkin palanen arkea oli omalla vinolla tavallaan elämän juhlaa. Stasin naurettavat urkkijat tunnistettiin kaukaa, eikä heillä ollut todellista vaikutusta berliiniläisten sieluihin. Kaupoissa jonottaminen oli oikeastaan viihdyttävää ja musiikkiskenessä kaikki oli yksinkertaisempaa.

Kirjailijaksikin kelpo heppumme tekee myös selväksi, että on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Hänellä ei ole huumeongelmaa, seksiriippuvuutta tai kahta tusinaa kallista urheiluautoa tallissa odottamassa ajovuoroa. Hän ei häiriinny faneista, jotka tuskin koskaan tunnistavat hänet, eikä häntä haittaa vaikka pikku patikkaretkellä tulisi eksyttyä ties missä. Jos jokin asia kirjassa toistuu, on se DDR:n ihannointi.

En osaa sanoa missä määrin Flake muistaa asioita kuten haluaa, mutta ainakin Rammsteinin kosketinsoittajalla on sana hallussa. Miehen ironista, satiirista ja itsekriittistä tekstiä onkin ilo lukea, kun lukijan eteen maalataan toinen toistaan hullunkurisempia kuvia Itä-Saksan sosialistisesta todellisuudesta. Välillä sattumat ovat jo niin absurdeja, että niistä olisi voinut vääntää muutamankin sketsin Monty Pythoniin, mutta niinhän se on: kitkerimmänkin komedian ainekset löytyvät tavallisesta elämästä.

Flake ei kiirehdi vaan jo nuoren pojan pakollisten koulujen läpikäymisessä kuluu suurin osa kirjasta ja vasta kun päälle 90 prosenttia sivuista on kulunut, koittaa viimein Rammsteinin aika. Tosin bändin nimeä ei mainita ennen kuin vasta aivan viimeisessä kappaleessa, jolloin Flake tajuaa ettei ”ole oikeastaan kertonut yhtään mitään Rammsteinista.” Ehkäpä jopa bändin seikkailuista saisi aikaiseksi kokonaisen opuksen, hän pohtii peri-ironiseen tapaansa. Niinpä, idea kuulostaa todella kelvolliselle.

Tuota odotellessa voi viettää aikaa esimerkiksi tämän kirjan kanssa, joka valottaa Rammsteinin yhden esiasteen, Feeling B:n vaiheita. Kyseisessä orkesterissahan soittivat Flaken lisäksi jo rumpali Christoph ”Doom” Schneider ja kitaristi Paul Landers. Kosketinrunkkari on myös oiva opas itäsaksalaiseen todellisuuteen, jonka ruosteisessa charmissa on kiistatta outoa lumoa. Itse kokisin moisen tosin mieluummin Monty Pythonin sketsien kautta, kuin raakana todellisuutena.

Mika Roth