Lost Hero – Tears for Esbjörn

Kuolema on harvoin oikeudenmukainen, tai ainakin siltä meistä täällä yhä olevista usein tuntuu. Kansainvälisesti tunnustettu jazzpianisti ja säveltäjä Esbjörn Svensson menehtyi kesällä 2008, vain 44 vuoden ikäisenä. Iiro Rantala muusikkoystävineen versioi Svenssonin ja hänen e.s.t. -yhtyeensä kuuluisimpia kappaleita vaihtelevilla kokoonpanoilla, tunnelman ja tyylin muuntuessa raidalta toiselle.

Albumin, ja konsertin, avauksena kuullaan Rantalan oma sävellys Tears for Esbjörn, instrumentaali joka on todella nimensä veroinen, ja jonka myötä kuulija johdatellaan Svenssonin mielenkiintoiseen maailmaan, miltei tunnin mittaisen livetaltioinnin voimin. Tunnelma halki konsertin on tiivis ja kaikkien osallistuneiden suuren panoksen voi aistia kaiuttimien tälle puolelle asti.

Melankoliapisteet nousevat jyrkästi, kun jo valmiiksi kyyneliä puristavan avauksen perään kuullaan murskaavan kaunis Love is Real. Vokalisti Viktoria Tolstoy liittyy tässä vaiheessa mukaan ja hänen pehmeä tulkintansa saa lämmön säteilemään auringon lailla, elämän – ja rakkauden – voittaessa kaikki esteet. Seesteisen pop-balladin toinen vahva tukijalka on Ulf Wakeniusin surumielinen kitara, joka soi kuin ei koskaan aiemmin.

Basisti Lars Danielssonin ja rumpali Morten Lundin taidot pääsevät puolestaan paremmin loistamaan Seven Days of Falling -instrumentaalissa, joka kuluttaa kuusi minuuttiaan aina liian nopeasti. Eikä nytkään tarvita mitään äänekästä pätemistä tai huippuunsa hiottuja sooloja, vaan kappale etenee juuri kuten sen pitääkin edetä, soljuen, kääntyillen ja luonnollista reittiään kuin itsekseen selvittäen.

Tasapainoisesti rakentuvan albumin todellisia vedenjakajia ovat kuitenkin sen viimemetreille säästetyt jättiläiset. Yli kymmenminuuttiseksi monoliitiksi kohoava Dodge the Dodo, jolla yhtye aikoinaan murtautui nyky-jazzin eturiviin, onkin juuri oikeassa paikassa ja vieläpä oikeaan aikaan. Biisi funkkaa, vääntää, kääntää ja groovaa, mutta osaa myös hiljentyä teemojensa äärellä, kuten vain parhaimmat Esbjörnin luomukset. Hieman kiistanalaisempi on puolestaan päälle 8 minuuttiseksi venytetty Imagine, jonka John Lennon taisi sittenkin tulkita osuvammin. Joistain kappaleista kun ei vain saa luoduksi nyky-jazzin merkkiteoksia.

Mika Roth