Keskellä – yhdistävänä tekijänä Killer Records

Killer Recordsin julkaisema Keskellä jatkaa punk-kokoelmien arvokasta perinnettä, niputtamalla samoihin kansiin 20 napakkaa punkrallia. Bändejä koosteelta löytyy neljä, ja kipaleet ovat uunituoreita, joten mikäs siinä on astua keskelle juhlia ja kiskoa paita pois päältä. Punk, ramopunk ja räime!

Pelin saa kunnian avata V-osasto, jonka melodinen ja näppärästi rullaava punrock kävi allekirjoittaneelle ensi kertaa tutuksi kesällä 2014 julkaistun Pakkohoito-pitkäsoiton kautta.

Ryhmän viiden biisin mittainen osuus käynnistyy jouhevasti Pelin henki -siivulla, kun helkkyviksi ruuvatut kitarasoundit ja muutenkin täyteläinen äänipaketti hellivät kuuloelimiä. Toisena soiva Päivi napsahtaisi mahdollisesti entistä syvemmälle maaliin, mutta hieman tyngäksi jäänyt ralli olisi ansainnut kunnon mitan ja tarinan päätöksen – vai mitä sille Päiville nyt sitten tapahtui?

Parisuhteiden koukerot värittävät myös Kaipaan sua ja Kuka olet -ralleja, mutta vasta yhteiskunnallisiin ongelmiin keskittyvä Kahlittuna oravanpyörään osuu taas kunnolla tonttiin. Asiaa auttaa tietysti taustalla kaikuvat uu-uu-uut, sekä intensiivisempi tempo. Punkin pointtina on saada jalkoihin liikettä, ja tätä kuunnellessa ei vain voi juurtua lattiaan.

Ramompaa punkkia veivaava Monos on edustettuna neljällä rallilla. Osuus starttaa eräällä universumin ärsyttävimmistä äänistä, kun Myöhässä potkaistaan käyntiin herätyskellon piipityksellä. Kovasti ramottavaa punkkia tämäkin on, mutta kun tarttuvuuspisteet ovat näin korkeat, ei turhalle nillitykselle ole sijaa. Monosit handlaavat homman ja helpompaa onkin vain liittyä ryhmän pirskeisiin.

Vanhana trekkarina koen lämpöisiä tunteita, kun Final Front.. krhm, Viimeinen rintama ampuu erittäin suurella todennäköisyydellä Enterpiseksi kastetun aluksen kohti galaksin tuntemattomuuksia. Tälläkin raidalla melodia-riffi -rakentelu vie kuulijaa kuin pässiä narusta. Ville ei vokalistina vedä vertoja kolmelle tenorille, mutta miehen arkisen omintakeisessa tyylissä on sitä jotain. En tosin ole aivan varma mitä se on.

Kurkunleikkaajien saari tuo eteen punkkiin elimellisesti liittyvää kauhukuvastoa, mutta komediallista virettä ei hylätä edes nyt. Johan se Renny Harlinkin osasi vain vetää näissä maisemissa (uransa pöntöstä alas). Piristävää vaihtelua ramoiseen menoon antaa Sirkusjuna, joka puksuttaa sopivissa määrin eri sapluunalla tehtynä eteenpäin.

Hintit pärähti allekirjoittaneen maailmaan, kun pari vuotta sitten ilmestynyt Passiivinen Agenda -albumi esitteli herrain komediallisesti sävytettyä näkemystä peruspunkin syvimmästä olemuksesta. Ramoisaa on tämänkin yhtyeen meno, nopeuden ollessa reippaan puoleinen ja duurissahan tietysti kelpaa pysyä, kuten kaikki tiedämme.

Avausraita kertoo nopeasti mikä on homman nimi. Unten mailla haaveillaan siitä, että se unista tuttu kulta tarttuisi kiinni – sydämestä. Köyhän miehen Tommi Tabermann ei saa runoillaan ovimiestä(kään) heltymään, mutta tulee siinä kuin huomaamatta rustailleeksi tarttuvan punk-palan. Lucky Luke leikittelee puolestaan lapsellisten haaveiden ja pelkojen parissa, kun kivan fantasian pilaa itseään nopeampi varjo joka tappaa, ei kiva.

Hintit operoivat edelleen turhan syvällä huumoripunkin aunuksessa, eikä osumisprosenttikaan nouse aivan toivotun laiseksi. Toisaalta en kiellä viihtymystäni herraseurassa silloin kun patukka osuu kohdalleen. Minun syy vai kenen syy?

Sokerina kokoelman pohjalla on kokonaisen kuuden rallin voimalla kauhavalainen Rakas Rappio. Bändi lupaa antaa kovalla kädellä, ja ”kovvaa kammaa” tämä tosiaan on, kun kaikki vain loksahtaa kohdilleen.

Tee jotain lonksuu jo mukavasti ja greendaymainen kertsi osoittaa, että viehelaatikosta löytyy ensiluokkaisia tarpeita. Kappaleet ajetaan vahvan kitaravallin ja taustalauluilla tuetun puhelaulun voimalla siitä, mistä niin monet punk-bändit ovat kulkeneet jo aiemmin, mutta mikäpäs siinä on tallatessa, kun materiaali kantaa näin esimerkillisesti. Nokkelan melodian ja mielenkiintoisen tarinan liitoksena toimiva Räjähtävän pään syndrooma tarttuu myös kuin purkka tukkaan, mutta todellinen mestariloikka on Hirteen vain, joka ottaa mukaan ska punkin poljentoa, yhdistäen sen badreligionmaiseen kertsiin.

Mielenkiintoinen tapaus on myös Lyylikin vahvistama Maailma on meidän, jossa rakkaus leiskuu arkisella tavalla, räjäyttäen silti ne galaksit taivailta. Sellaista on rakkaus, kun taas arjessa ”päiväni alkaa kun mä silmäni avaan ja huomaan, että mä olen mä. Ja sehän on siitä hetkestä asti perseestä”. Mä en kestä itseäni on sopivan napakka ja tuhti raita, jolla sekä bändin osuus, että koko levy saadaan asiallisesti pakettiin.

Punk on parhaimmillaan kokoelmilla, ja etenkin tällaiset, noin viiden biisin tuliannokset ovat optimaalisia jonkin tietyn bändin/artistin juttuun tutustumiseen. Eihän jokainen levyn 20 raidasta jää punkin historiaan, mutta toisaalta joukosta ei taida löytyä ainuttakaan totaalista oharia, mikä on pitkäsoittojen pahin vitsaus. Etenkin Monos saa kaipaamaan lisää, eikä muidenkaan yhtyeiden kohdalla tule vastaisuudessa ainakaan väistyttyä tieltä.

Mika Roth, bändikuvat: Eetu Kettunen (Monos), Tommi Kirvesniemi (Rakas Rappio)