Maj Karman Kauniit Kuvat: Metallisydän, 2003
31.03.2016
Siitä on kulunut jo 13 pitkää vuotta, mutta muistan hetken edelleen kuin eilisen päivän. Olin pyytänyt että Desibeli arvioisi Maj Karman Kauniit Kuvat -orkesterin uuden albumin ja vastaus oli hyytävä: ”mikset sä kirjottais siitä itse?”, tervetuloa rimakauhu. Kyseinen pitkäsoitto oli Metallisydän ja tuskin olen kuunnellut ennen sitä tai sen jälkeen mitään albumia niin pieteetillä arviota kirjoittaessani.
Johanna
Metallisydän osoittautui melkoiseksi levyksi, eikä vähiten sen johdosta, että se jäi viimeiseksi Maj Karman Kauniit Kuvat -nimellä julkaistuksi pitkäsoitoksi. Levyn rouhea ja karu äänimaisema on selvästi sukua kolme vuotta aiemmin ilmestyneelle Ääri-kiekolle, Herra Ylpön tekstien iskiessä puolestaan pikkutikareiden tavoin herkkiin kohtiin. Kaikki pinnat eivät tietysti ole silkkaa hiekkapaperia ja Jussi Reunamäen koskettimet sekä vibrafoni antavat kummasti albumille syvyyttä – fakta jonka pitkälti ohitin 13 vuotta sitten, kuunnellessani lumoutuneena Häiriön kitaraa ja J. Savolaisen rumpuja.
Avaus on edelleen kaikessa voimassaan huumaava. Iso mies pohjoisesta kirittää alle kolmessa minuutissa itsensä maaliin, ja vaikka emme tiedä kuka tämä iso mies on, niin hän on ainakin läsnä. Metallisydän aloitti perinteen, jossa albumilta löytyy sen nimikappale, ja tämä biisi on yhä tuon joukon väkevin, kenties jopa kaikkien eri nimien alla julkaistun tuotannon top-kolmoseen asti yltävä metallitornado. Etenkin tästä kappaleesta muistan, kun näin bändin esiintymässä kotikaupungissani. Pienen ravintolan sisälavan edustalle oli kerääntynyt ehkä noin 30 ihmistä, mutta millä voimalla nelikko kävikään kuulijoiden kimppuun? Luoja, se oli intensiivistä, taianomaista, huumaavaa – ja kun hurraavat väkijoukot puuttuivat, täytti bändi kaikkien paikalta puuttuneiden tilan. Menestys on jalkatyötä ja tuona iltana yhtye voitti puolelleen taas nipun uusia kannattajia, kovan maineen samalla kasvaessa hiljalleen.
Arpi ja Satulaulu vatvovat niitä ikiaikaisia parisuhdeongelmia, mutta röyhkämäisistä paloista huolimatta, tai kenties juuri niiden ansiosta, tekstit elävät yhä. Arpi hyötyy myös erityisen paljon Reunamäen työstä, joka on siellä taustalla alati tekemässä omaa työtään. Maininnan ansaitsee myös Jonnat tulevat vinoilu, jonka näennäisessä hajanaisuudessa piilee omanlaistaan nerokkuutta. ”Keskiluokkaa vastaan hyökkäävät ne, jotka pelkäävät oikeaa vastustajaa, todellista vihollista”.
Roctähti Muistelee norsunluutornissaan mennyttä, kirjoittaen hieman siinä samalla uusiksi myös nykyisyyttä, ja ”niin kävi rocktähden terävä kieli, että puhumansa paskan itsekin nieli”. Ironia puskee esiin myös silloin kun Lady Day on kuollut, tuohon aikaanhan Lou Reed oli vielä elossa, mutta maestron klassikoksi luokiteltava Berlin oli edelleen pahasti niin ikään legendaarisen Transformerin varjossa. Liskokuninkaan poika pahoittelee heti kättelyssä itseään, mutta mitä voit kun olet kuka olet – tai tässä tapauksessa mikä maineesi ja taustasi on.
Ylpön rocktähti tulisi seikkailemaan vielä muillakin albumeilla ja toisissa kappaleissa, mutta kenties juuri tässä vaiheessa miehen viljelemä ironia, musiikin terä ja eräänlainen viehättävä kömpelyys olivat täydellisissä suhteissa toisiinsa. Taitojen kertyessä sydäntä ei tarvita enää niin paljoa.
Totesin jo artikkelin alussa pyörittäneeni tätä albumia runsaasti, mutta ette taatusti usko kuinka paljon se soikaan tuolloin kammiossani. Uskomattominta tässä kaikessa on kuitenkin se, etten koskaan kyllästynyt Metallisydämen biiseihin – no, okei Katutyttöjen laulu on hieman nolo, mutta harvassa ovat ne pitkäsoitot jotka elävät vielä tällaisen tehosoitonkin jälkeen ja jotka pystyvät paljastamaan itsestään edelleen silloin tällöin pieniä kulmia ja palasia.
Mika Roth
