Black Saliva Secretions – ääniä syvyyksistä
21.03.2016
Black Saliva Secretions on pääasiassa kasettijulkaisuihin keskittyneen Cursed Tapes -pienyhtiön alaisuudessa toimiva nimike. Yhtiön nimissä on tähän mennessä julkaistu neljä EP:tä CD-R -formaatissa. Desibelin toimitukseen saapui paksu kirje, jossa olivat nuo kaikki neljä julkaisua, joten tutustuminen uuden yhtiön tummasävyiseen tarjontaan saattoi alkaa.
0+Q: The New God
Uusilla rajoilla on hyvä operoida ja 0+Q -yhtyeen nimikin on jo sellainen, että sivuston tekninen puoli oli kovilla. Viiden raidan ja noin 20 minuutin annos drone/industrial/noise/elektro -mustuutta suorastaan valuu kaiuttimista ulos, kuin säteily siperialaisesta atomivoimalasta, jonka edellisestä määräaikaishuollosta on kulunut enemmän aikaa kuin on hyvä. Pienellä venytyksellä genre-säleikköön saadaan ahdettua vielä ambientkin, ja luonnollisesti tummin sellainen.
The New God on hämmentävä monellakin tapaa ja kuuntelukertojen kasautuessa se herättää mielessä kysymyksen: onko tämä musiikkia, vai äänitaidetta, vai kenties jotain aivan muuta? Deep Place pulppuaa mustana savuttajana puolitoista minuuttia, jonkin aikoja sitten vajonneen mantereen halkeamasta, Hallucination särisee aliavaruuden taajuuksilla etsien yhteyttä ties minkä ulottuvuuden kanssa ja sci-fi kauhun ääniraita huipentuu Hydran epämusikaaliseen äänikollaasiin.
Ei tämä musiikkia ole, mutta jotain erilaista ja kiehtovaa silti. Heidän jotka löytävät pimeyden säröisyydestä lohtua kannattaa myös tutustua yhtyeen aiempaan tuotantoon.
Ankea: Driftwood
Ankea ottaa vuorostaan pari harppausta perinteisemmän musiikin pariin. Metalli kolisee ja koneet kalahtelevat, mutta nyt mies on kohdannut koneen, ja kraftwerkin teollisuuspainajaisversiossa hän hikoilee loputtomasti laitteidensa ääressä. Laitteiden jotka ovat enemmän tehtaan kokoluokkaa kuin keittiön pikkuapulaisia.
Toisena soiva Ghosts on the Wall esittelee postpunkmaisia tarttumapintoja, joista joku voi muistaa vaikkapa varhaisen Front Line Assemblyn tai huuruisimman Skinny Puppyn ajoilta jolloin Dwayne Goettel oli vielä mukana kuvassa. Samaa maailmaa heijastelee myös verkkaisesti käynnistyvä Self-control, jonka hypnoottisessa sisäkkäisyydessä tuskan virtauksen voi tuntea ilmassa, raidan pureutuessa yhä syvemmälle ja syvemmälle industrialin kromiseen ruhoon. Päätöksenä kuultava Humanity as Nation vihjailee puolestaan yhteyksistä [Ówt krì]n suuntaan, mikä kuuluu kerrosmaisen noise-industrial -kakun hälyisessä loppukiihdytyksessä.
Ankea saa 22 minuutin mittaisessa noise-lohkossaan aikaiseksi hämmästyttävän paljon, eikä Driftwoodin ytimeen pääsekään ihan tuosta vaan. Kappaleiden rockmaisempi muoto oikeastaan hämää kuulijaa ensi alkuun, luoden mahdollisesti simppelimmän kuvan kuin mitä kerrosten alta lopulta paljastuu.
Funeral Master: Witching Tower
Ja sitten jotain hieman erilaista
Funeral Master on duo, jonka ensimmäinen – ja tähän mennessä ainoa – julkaisu on nauhoitettu jo vuonna 2009. Miksi tuotos näkee vasta nyt päivänvalon, tai yötaivaan, sitä ei kerrota, mutta ainakin Witching Tower on tyylilleen uskollinen tuotos. Jaa, että mistäkö tässä on sitten kyse? No, primitiivisestä, raa’asta ja alkuvoimaisesta black metalista tietysti. Sellaista jota norjalaiset puristit äänittävät metsissään aggregaattien voimalla, kun virtaukset on saatava juuri oikeanlaisiksi.
Neljän kappaleen mittainen EP on soundeiltaan tunkkainen ja sotkuinen. Rummut paukkuvat kuin tynnyrit, kielisoitinten nyansseja ei juuri erota ja vokaalit lähinnä räkäistään jossain kaikuvassa kopissa. Liekö äänitykset tehty hillokellarissa tai jossain muussa maakuopassa? Uhkaa huokuva Rytes I ja biisinelikon hittimäisin (heh-heh) vetäisy Wytchcraft toimivat olosuhteista huolimatta mainiosti, ja olisikin mukava kuulla raidat joskus ihan oikeasti äänitettyinä versioina. Kaikki kunnia alkuvoimaisudelle, mutta nyt ollaan allekirjoittaneen makuun jo turhan syvällä mullissa.
Unamed: Skogtrollens Orgie
Tallennenelikon ehdottomin ja äärimmäisin palanen on jätetty viimeiseksi, onhan se samalla Black Saliva Secretionsin tuorein julkaisu. Nyt painutaankin jo niin syvälle marginaaliin, etten muista törmänneeni vastaavaan kuin belgialaisen, nyttemmin jo nähtävästi edesmenneen, Shadowplay-festivaalin parhaina päivinä.
Unamedin luoma ääni/musiikki sijoittuu industrialin, noisen ja black metalin epämääräiseen välimaastoon. Jonnekin jossa teollisuusromu peittää maan ja taivailla ei paista ainakaan aurinko, ellei sitten kaiken paahtava sellainen. Kokonaisen kahden raidan annoksesta ensinnä kuultava Mörkersången huojuu lopullisen hajoamisen rajoilla, eikä noisemaisesta äänipuurosta saa otetta oikein missään vaiheessa – palasia on vain liian vähän ja ne ovat liian hajallaan. Skogens Backanal kellottaa oikein viisi minuuttia ja risat, mutta rakenteet eivät ole juuri selvempiä. Vinkuva riffinkaltainen pitää sentään paketin kasassa siinä määrin, että biisissä on jännitettä.
Näin primitiivinen musiikki tarvitsisi vain kuulijakseen todellisia uskojia, joten allekirjoittanut ei välttämättä ollut oikea henkilö arvioimaan näin tinkimätöntä teosta. Toinen ongelma on tietysti tallenteen mitta: seitsemässä minuutissa ja kahdessa kappaleessa kun on kovin, kovin vähän tutkittavaa.
Mika Roth
