15.03.2016
Mali/Haoma -promo oli ensimmäinen Riutta-äänite, joka päätyi käsiini. Tuolloin, eli keväällä 2010, yhtyeen soundi haki vielä muotoaan. Esikoisalbumi ilmestyi alkuvuodesta 2013 ja toinen pitkäsoitto Sinun täytyy elää vielä kerran aivan hiljattain. Desibeli vietti hetken yhtyeen kanssa puhuen ja eniten äänessä oli vokalisti/kitaristi Henri, muun bändin lähinnä täydentäessä ja kommentoidessa keskustelua.
Riutta haki pitkään muotoaan ja päämäärätietoinen työ vei ryhmän hiljalleen debyytin parin. Esikoiselle saatiin summattua kohtuullisen hyvin etsinnän vuodet, ja se omin juttu onkin löytynyt vasta debyytin jälkeisten keikkojen myötä.
Uusi albumi syntyi ryhmän mukaan edeltäjäänsä kivuttomammin, ja vaikka tavoitteena ei ollut varsinainen teema-albumi, oli tekijöillä ”jonkinlainen kollektiivinen tajunta siitä, millaisia biisejä levylle tulee tehdä”. Musiikin ollessa tietynlaisessa luovassa käymistilassa olikin suorastaan pieni ihme, että palasista kehkeytyi näin tiivis kokonaisuus. Eivätkä kehitys ja liike ole suinkaan pysähtymässä nykyisille sijoilleen.
- Olemme saaneet kolmannen albumin sävellystyön mukavasti käyntiin ja tuntuu, että otamme uusilla kappaleillamme askelia entistä syvemmälle omaan maailmaamme.
"Sinun täytyy elää vielä kerran" - mielenkiintoinen albumin nimi. Mitä tuolla haluatte sanoa ja mihin kaikkeen se viittaa - Nietzscheen nyt ainakin...?
- Ensimmäinen tälle levylle tekemämme kappale oli Kahdeksan minuuttia, jonka viesti on yksinkertaistettuna, että kuljemme kohti auringonlaskua, jonka jälkeen aurinko ei enää nouse. Miksipä ei siis käyttäisi tätä suotua valoisaa aikaa hyviin asioihin? Eli tällaista aika perinteistä carpe diem -henkistä fiilistelyä.
- Nietzschellä tämä sama ajatus on puettu vähän rajumpaa ajatusleikkiin ikuisesta paluusta. Mitä, jos meidän tulisi elää tämä elämämme aina vaan uudestaan onnistumisineen ja mokineen. Yhä uudelleen. Yhä uudelleen. Mitä jos hyväksyisimme sen?
Levyn sävellysprosessin aikaan bändi katsoi yhtenä miehenä True Detective -sarjaa, jossa Matthew McConaugheyn tulkitsema Rust Cohle mumisi näitä samoja Nietzschen ajatelmia. Albumin nimi tuntui kuuleman mukaan äkkiä luonnolliselta, mutta sanojen lopullinen muoto ja järjestys otti vielä aikansa asettuakseen.
- Esiin muun muassa sinkoili kaaosteorioita, Georg Simmelin ajatuksia ja stoalaisuutta. Valittu nimi tuntui kuitenkin sopivan kokonaisuuteen parhaiten. Osittain levyn teemat hahmottuivat bändillekin vasta äänitysten jälkeen, kun aloimme tarkastella tarkemmin kokoon saatua biisikatrasta.
Riutta soittaa tavallaan progea, mutta mukana on myös sen verran post-rockin osasia, että suora lajitunnistus on kimuranttia. Genreajattelu ei saa juuri bändiltä vastakaikua, mutta progressiivisuus nimenomaan edistyksellisenä voimana tuntuu sentään oikealta.
- Toisaalta emme kavahda myöskään tiettyä konventionaalisuutta, hyvälle pop-melodialle on aina tilaa, jos sekin luontevasti löytää paikkansa. Rajat on tehty ylitettäväksi.
Kun kuulin ensi kerran uuden albuminne, kuulosti se melko erilaiselta kuin nyt. Jotenkin sen sisäiseen maailmaan otti aikansa päästä, ja edelleen ne tutut biisit tuntuvat saavan aivan uusia tasoja. Mutta miltä kappaleet kuulostavat nyt tekijöiden korvissa?
- Omiin albumeihin on hankala suhtautua jälkikäteen. Ne ovat kuin päiväkirjamerkintöjä, joihin vuodattaa itsestään palasen liikoja analysoimatta ja estelemättä. Tästä syystä niihin palaaminen vähän nolottaa, kun jälkikäteen alkaa rakentaa estoja. Tämän albumin kohdalla tätä tunnetta kokee kuitenkin yllättävän vähän ja kokonaisuuteen ei liiemmin haluaisi mennä sorkkimaan.
Kappalejärjestyskin on erittäin onnistunut, vaikka pohjasapluunana ja viitoittajana toimi vinyyliformaatti. Tässä kohdin rajoitus ei kuitenkaan heikentänyt tulosta ja kokonaisuus on itse tekijöidenkin mukaan juuri oikea. Mutta miten tuoreet kappaleet kääntyvät keikkaversioiksi, eli onko luvassa yksi-yhteen näkemyksiä vai jatkuuko biisien evoluutio tästä eteenpäin?
- Olemme soittaneet pariin otteeseen levyn kaikki kappaleet myös keikoilla. Liveversiot elävät jonkin verran levytettyihin verrattuna, mutta melko uskollisesti seuraamme valittuja polkuja. Tulevissa sävellyksissämme näyttäisi siltä, että ilmaisumme on vapautumassa tiukoista rakenteista, tempoilusta ja äkkivääryydestä, mitkä meillä korostui etenkin ensimmäisellä albumillamme. Haluamme rakentaa pitempiä kaaria ja vahvempaa tunnelmaa. Se lupaa myös ainutlaatuisempia keikkoja.
Teksteillä on erittäin suuri asema, joten voitteko edes kuvitella kääntävänne näitä muille kielille vai onko suomi ainoa vaihtoehto?
- Suomi on ainoa kieli, jolla osaan ladata tiiviisiin lauseisiin vahvoja tunteita. Olen jonkin verran tehnyt sanoituksia myös englanniksi toiselle bändilleni, mutta ne tuntuvat sisällöiltään laveammilta. Uskon, että laulukielemme tulee olemaan aina suomi.
Pohdinta käännöksistä synnyttää ajatuksen, että kyllähän joku muukin niitä voisi kääntää. Siitäpä jollekin mielenkiintoinen, vaikkakin haastava, projekti.
Takaisin pimeään luo jatkuvasti öisiä kuvia David Lynchin maailmoista ja Sykli on kuin jokin pitkä Bela Tarrin kuvaus öisestä Unkarista. Jostain syystä musiikkinne luo hyvin elokuvallisia kuvia päähäni, mutta mistä olette saaneet vaikutteita ja mitä kuvia haluaisitte välittää kuulijoiden päihin?
- Vaikutteiden kirjo on valtava. Muistoja on otettu matkaan niin muilta muusikoilta, kirjailijoilta, elokuvaohjaajilta kuin taidemaalareilta. Meidän biisien teossa sävellys- ja sovitustyö nivoutuvat tiukasti yhteen ja yleensä silloin tietää pääsevänsä maaliin, kun alkaa nähdä selkeitä kuvia kappaleesta. Pysähtyneitä kohtauksia elämän varrelta. Ne ovat välähdyksiä omasta salaisesta maailmasta, jonne ei niin vain tietoisesti pysty pääsemään. Se on tunne. Näitä kuvia ja kokemuksia haluaisimme myös kuulijoissamme herättää.
