09.03.2016
Monesti on käynyt niin, että olen ymmärtänyt jonkun yhtyeen suuruuden vasta auttamattomasti liian myöhään. Kingston Wallinkin kohdalla näin pääsi melkein tapahtumaan, sillä ehdin mukaan ryhmän junaan vasta sen kolmannella - ja viimeiseksi jääneellä - albumilla. III - Tri-Logy ei ollut helppo pala purtavaksi 90-luvulla, eikä se ole sitä vieläkään, mutta joistain puutteistaan huolimatta tämä 71 minuuttinen mammutti on klassikko. Antakaahan kun kerron miksi.
Trinity
Muutama ystäväni oli yrittänyt kantaa kaivooni Kingston Wallin vettä jo useaan otteeseen, mutta tarvittiin onnekas sattuma, jotta päädyin ryhmän keikalle, ja sehän oli sitten kertaiskusta menoa. Trion soitto oli jo levyillä ollut vahvaa, fakta jota en koskaan kiistänyt, mutta vasta livetilanteen magiikka pinosi kappaleet joksikin elämää suuremmaksi. Näkemäni perusteella en olisi voinut aavistaa, että yhtye oli jo romahduksen partaalla ja sen sisäiset kiistat olisivat päättämässä kiertueen vain hieman myöhemmin. Sittemmin olen huomannut, että juuri näissä tilanteissa, jolloin kaikki on jo kaatumassa, bändit kuulostavat usein joko loistavilta tai täydeltä roskalta, ja Kingston Wallin tapauksessa virta vain voimistui kitkasta.
Siinä minä siis seisoin yleisössä ja yhtye soitti kuin riivattuna setin, joka painottui vahvasti Tri-Logyn materiaaliin. Taustalle heijastetiin muistaakseni kuva levyn kannesta ja Petri Wallin esiintymisessä oli havaittavissa suoranaista maanisuutta, basisti Jukka Jyllin ottaessa tilanteen huomattavasti rauhallisemmin. Todellinen dynamo oli kuitenkin rumpali Sami Kuoppamäki, jonka soitto piti ryhmän paketin tiukasti kasassa – huomio jota keikalla mukana ollut rumpalikaverini jaksoi alleviivata noin puolen minuutin välein.
Keikan jälkeen säntäsin valaistuneena levykauppaan ja tutustuminen Tri-Logyn ytimeen saattoi käynnistyä. Ja tutkittavaa totta tosiaan riitti, koska päälle 71 minuuttisen möhkäleen kyky muuntua niin moneen niin pienessä tilassa hämmensi – ja hämmentää edelleen. Avausraita Another Piece of Cake viskaa kuulijan välittömästi syvään päätyyn, ja näissä teemoissa pyöritäänkin sitten enemmän ja vähemmän seuraavan reilun puolen tunnin ajan. Koukeroinen rock piirtelee kiireettä itämaisia kuvia ilmaan ja vahva psykedeelisyys avaa ylle vieraiden tähtimuodostelmien koristaman taivaan, jonka alla ei tunneta mahdottomuuden käsitettä.
Kappaleiden sulaessa toisiinsa ja teemojen toistuessa, kyse on enemmänkin suurista kokonaisuuksista kuin iskevistä ässäraidoista, mutta onhan esimerkiksi suhteellisen suora I’m the King, I’m the Sun helposti omillaan seisova pala. Hieman kaupallisemmalla toteutuksella myös Take You to Sweet Harmony olisi saattanut kasvaa ensiluokkaiseksi radiobiisiksi, mutta siitähän Kingston Wallissa ei ollut kyse. Trion kunnianhimo on edelleen selviö, mutta bändin tavoitteita voimme enää vain arvailla, koska III ei saanut koskaan jatkoa. Ajatusleikit siitä, mihin ryhmä olisi seuraavalla albumillaan kääntynyt, ovat silti herkullisia, joskin akateemisia. Yhtye pyöritti kahden ensimmäisen albuminsa osia uusilla raidoilla lähes leikitellen, ja tuntui muutenkin tekevän välitilinpäätöstä, joten kuka tietää?
Niin tai näin, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin yhtyeen rock toimii yhä, ja aikanaan harmillisen modernilta kalskahtaneen kiekon sounditkin ovat kestäneet hämmästyttävän hyvin aikaa. Erityisen yllättävää tämä on levyn kokeellisimmilla osilla, joissa esimerkiksi When Something Old Dies yhdistyy saumattomasti Alt – land – isin kanssa. Elektronisesti ryyditetyn jatkumon todellinen pihvi on kuitenkin Stüldt Håjt, konevoimalla maustettu sukellus eräänlaiseen sivu-uomaan tai syöveriin, jossa normaalin aika-avaruuden säännöt lakkaavat yllättäen toimimasta kuin Pink Floydin ikimuistettavimmilla, kokeellisilla pätkillä konsanaan.
