Guggenheim-projektz – lo-fi rock kohtaa dadan

Guggenheim-projektz on vähintäänkin mielenkiintoinen ilmiö musiikin alati kummallisemmassa maailmassa. Kahden katusoittajan, Helgen ja Veermeerin, yhteinen luomus on julkaissut viime aikoina entistä enemmän musiikkia – niin omaa kuin hieman toistenkin projektien saralta.

Kahdesta Desibelin toimitukseen saapuneesta c-kasetista toinen on ”queer-henkinen kokoelmakasetti, josta löytyy rumpukoneita, ristiinlaulantaa, discoa ja ihanan hekumallisia vinoutumia”. Myyntiteksti lupaa siis runsaita kokemuksia, mutta kuinka on – riittääkö se potku? Kasetin rullien ympärille piirretyt kulmakarvat ovat jo viiden pisteen vihje, ja kun kansikuvana toimii Vermeerin nappaama valokuva Dmitri Vrubelin maalauksesta Berliinin muurissa, niin sehän on tietysti…

Leonid Brežnev

Mikä näistä 12 kappaleesta sitten osoittaa kohti Neuvostoliiton edesmennyttä johtajaa? Nähtävästi ei yksikään, tai sitten viittaukset ovat lämpöään siinä määrin sisäänpäin luovuttavia, ettei moinen auennut allekirjoittaneelle. Duon omia kappaleita mukana on yhdeksän, minkä lisäksi kuullaan yksi siivu seuraavilta projekteilta: Päijänteen suopalloilijat, Valmistusvirhe ja Dolls are Creepy. Kun kaksikon omatkin kappaleet seilaavat missä sattuvat, suunnilleen lo-fi folkin ja vaihtoehtoisen popin vesillä, on kasassa todellinen kokoelmakasetti.

Kasetin avauksena kuultava Pickles in a Jar on kuuleman mukaan duon kaikkien aikojen ensimmäinen laulu, joka rokkaa kuin luomutettu 22 Pistepirkko. Samoilla linjoilla jatkaa reippaasti rokkaava ja teknologiatason matalana pitävä Naapurin poika, jonka soidessa voi jo nähdä kommunistis-realistisia betonilähiöitä, ja niiden valtaisilla pihoilla leikkivä lapsilaumoja. Kaikki on samaan aikaan suurta ja pientä, purkalta maistuvan popin ja halkopinon luona nautitun huikan tuoksuisen iskelmän flirttaillessa toisilleen.

Todellinen ässä on kuitenkin Valmistusvirheen hyytävä Olen yrittänyt verta luovuttaa, jonka utuinen halpis-diskoiskelmä hoippuu kuin huomaamatta maaliin voittajana. Melankoliaan kääritty ja itsesäälillä kasaan hitsattu raita puristaakin ilmat palkeista kimalluttaen silmäkulmat, ahh – kukkaset ne nauraneet ei. Pinnat itselleen nappaan myös Dolls are Creepy, jonka Lesbian Zombies onnistuu naulaamaan italodiscon, neuvostopopin ja post-punkin kiinni toisiinsa peruuttamattomasti. Erinomaista!

Kasetin loppupuolella yhtye hieman haparoi, mutta neverendingstorymaisesti helkkyvä Sateenkaarityttönen ja suorastaan haikeaksi (ihan vakavalla tavalla) yltyvä syna-fiilistely Olet jossain kaukana poissa nousevat vielä maisemasta edukseen. Jälkimmäisen siivun sielussa soi vahvana slaavilainen haikeus, ja kuinka ollakaan: teksti on puolikäännös venäläisestä kappaleesta.

Entäs tämä toinen kasetti? Sen nimi on näemmä…

Viktor Tsoi

Muutama vuosi sitten lukemani, ja muuten suorastaan erinomaiseksi osoittautunut, Pietari on rock -kirja sai minut kiinnostumaan venäläisestä post-punk yhtye Kinosta, jonka nokkamies Tsoi sattumoisin oli. Epäselväksi jää taas Tsoin töiden ja GP:n lo-fi garagen yhteys, ellei se ole sitten tuo lo-fi, mutta mitäpä noista nimistä – silloinhan pitäisi pohtia tarkemmin mm. Itsemurhakahvila ja Panhuiluintiaanit -nimiä.

Viktor Tsoi on kaseteista selvästi rokimpi, vaikka kaikkea leimaava melankolia ei missään vaiheessa pääse käden mittaa kauemmaksi. Korostan silti, että melankolia ei ole tässä yhteydessä missään nimessä masentavaa epätoivoa, koska useimmiten asioissa ja tilanteissa on havaittavissa valonpilkahduksia, toivoa ja hetkittäin jopa paremmasta huomisesta lupailevaa loistetta. Kaksikon tapa kietoa asiat melankolian sisään saattaa kuitenkin hämätä asiaan tottumatonta.

Keskivaiheille sijoitetut rakkauslaulut Torakkarakkaus, Olet villi alkuasukaskansa ja parodiaksi kaatuva/nouseva Olet vienyt minun sydämeni esittelevät GP:n suuren talon erilaisia huoneita, joissa jokaisessa rock soi hiukan eri tavoin. Salista löytyy springsteenmaista isoa ja avaraa julistusta, käytävän nurkassa sopii nojata nuhruisena seinään ja soittaa Dylanin folk-rockin innoittamana ja katolta näkee taatusti enemmän tähtiä kuin edes tähtitornista. Kolhoosimaisen keittiön rapautuneista seinistä voi puolestaan kaiuttaa soviet-rockin nytkettä, jos vain sille päälle sattuu – ja aika usein näemmä sattuu.

Viktor Tsoin koherenttius on tavallaan ihailtavaa, sillä näiden tuulessa heiluvien nyörien sitominen edes jotenkin tyydyttävästi samaan kuvaan on saavutus. Todella suuri saavutus, kun sitä tarkemmin pohtii. Silti, tai siksi, kasetin lisukkeet, eli Musta jää (disco), siekkarimaisen shamanistinen Panhuiluintiaanit ja romuluinen Mä valehtelin sulle, maistuvat ehkä herkullisemmille kuin ne varsinaiset filee-palat. Tai sitten kasetteihin olisi pitänyt tutustua päinvastaisessa järjestyksessä, mutta nyt se on jo myöhäistä, sillä GP:n musiikin jäljiltä mielen kangasta ei saa enää täysin tyhjäksi.

Tämän kaiken päätteeksi, kun peliin viskataan vielä Dolls are Creepy -sivuprojektin tuore David Bowie, niin johan tuntuu otsassa ja sen takana. Bowien nakuttava minimalismi sopii kylläkin päätökseksi sen verran hyvin, että Helgen sivuprojektin jatkoa jää odottamaan kasvavan mielenkiinnon vallassa.

Guggenheim-projektz jatkaa arvokasta työtään ja näiden poikkeuksellisten henkilöiden seikkailu musiikin reuna-alueilla on hedelmällistä ja kunnioitettavaa. Lo-fi, garage, minimalismi ja läjä loistavia ideoita, ei siinä muuta tarvita. Kuinka jo muuten odotankaan niitä tulevia julkaisuja…

Mika Roth