07.02.2003
Klubi/Tampere
Ne ihmiset, jotka pitivät jostain syystä kahdeksan euron lipunhintaa liian korkeana tai keksivät jonkun muun yhtä huonon tekosyyn olla saapumatta lauantai-illan rockirevittelyihin Klubille, saavat syyttää menetyksestään vain itseään. Olipa henkilökohtainen musiikkimaku rockin suhteen sitten millainen tahansa, voin väittää että miltei kuka tahansa olisi myöntänyt, että Ballsin, Knucklebone Oscarin ja The Hypnomenin yhteisiltamat rakkauden huligaanien teemalla oli sekä yksi viime aikojen parhaista keikoista että monipuolisesta ilmaisustaan huolimatta yhteen siloutuva kuin hyvin rasvattu akseli ikään. Kun väkeäkin oli riittämiin jokaiselle esiintyjälle hurraamaan, ei tapahtumasta hirveästi moitittavaa löydy.
Klubin pyöreäreunaisen lavan eteen oli vedetty komeat punaiset verhot jotka avautuivat ensimmäisen kerran toivottaakseen tervetulleeksi pääkaupunkiseudun psykobluesin sanansaattajat Knucklebone Oscarin hittimiehineen. Kahdella kitaralla, bassolla ja rummuilla aseistautunut rysty-Osku veti niin energisen ja räävittömän keikan, että pois alta! Estradien elosalamaksikin kutsuttu Oscar veti täyttä laukkaa ympäri lavaa aina Klubin yleisön sekaan soittelemaan kitarakaksintaisteluja toisen kitaristin kanssa. Tuloksena muun muassa yksi hajonnut pöytä, taatusti vaikuttunut yleisö ja runsaasti olutta poikain niskaan. Ja sekin lähinnä heidän itsensä toimesta. Juurevista bluestykeistä rehevään rokettiin ja seksikkään sekoileviin ähinätäristyksiin, jossa oli myös rutosti huumoria mukana. Illan teema kävi samantien selväksi, aikamoista hulinointia kitaranrakasteluhengessä. Onhan tuota nähnyt ennenkin kitaristeja yleisön joukossa, mutta että kaksi samanaikaisesti yleisön keskellä kaiteella surffailemassa. Goddamn!
The Hypnomen oli se orkesteri, joka minut oli lopullisesti vakuuttanut paikalle saapumaan. Oscarinkin keikalla lavalla vierailleen Sorbus Sami Niemisen happoiset urkusoundit yhdistettynä Pekka Laineen tiluttelevaan särökitaraan vei eteenpäin vallatonta hypnogroovejunaa, jolle tahdin antoi rummut, basso ja percussiot. Instrumentaalijuna on 1999 julkaistun Watusi ’99 ja viimevuotisen Andromeda Airportin raidoilla lähtenyt julistamaan grooven, hypnon, pornobossanovan ja fuzzin nimeen, lisäten tilanteen mukaan mausteita. You name it, they’ll play it!
Yleisö ei ilmeisestikään ollut niin paljolti Hypnomiehiä katsomassa, joten vain muutama jakoi tanssilattiaa kanssani. Ablodeista päätellen yhtye voitti kuitenkin rutosti uusia faneja. Ja hyvä niin, minä olin ekstaasissa. Rysty-Oskun riehumisen ja seuraavana lavan valtaavan Ballsin väliin sopi tällainen eleettömämpi tanssiveturi kuin mansikat jäätelöannokseen.
Balls on suomalaisen rokkikentän yksi aliarvostetuimpia kokoonpanoja. Jo vuonna 1989 menossa mukana ollut yhtye on hurmannut yleisöään pitkään ja hartaasti viiden levyllisen verran, joista tuorein Skinny Dipping irrotti mm. suhteellisen kriittiseltä Soundi -lehdeltä neljä tähteä. Yhtyeen keulahahmon Marjo Leinosen lavapreesens on jotain uskomattoman luokkaa ja rupinen lauluääni kelpaisi helposti kilpailemaan tasavertaisena myös souldiivojen kanssa. Sami Vettenrannan rummut, Jari Paulamäen basso sekä Petri Peevon ja Tipi Järvisen kitarat soittavat vuosien kokemuksella yhteen kuin häkä ja maanläheinen bluesrokki puree kuin pitbull ärsytettynä.
Koska kyseessä oli yhteispippalot, alkoi lavalle valua pikkuhiljaa lisähuligaaneja Hypnomiehistä ja lopulta myös Oscar nousi lavalle. Enimmillään lavalla kahdeksan huligaanimuusikkoa, neljä kitaraa ja kotimaisen rokkitaivaan antaumuksellisimmat solistit. Oscarin ja Marjon yhteislaulu oli se viimeinen arkunnaula. Ilta oli täydellinen.
Ilkka Valpasvuo
