Chrissie Hynde: Tunnustan – holtiton elämäni

Chrissie Hynde teki ennen The Pretendersin läpimurtoa töitä mm. musiikkitoimittajana, ja rock’n’rollin kovan mimmin kynä on edelleen ensiluokkaisessa terävä. Muistelmissaan Hynde keskittyy huuruiseen 70-lukuun ja siihen valtaisaan huumeiden määrään, joka hallitsi tuota turmeltunutta vuosikymmentä. Siinä sivussa tapahtui mm. punk-vallankumous, ja Hynde seikkali keskellä tokkuraista Lontoota tulevien legendojen ympäröimänä.

Like

Chrissie Hynde suorastaan pahoittelee Tunnustan - holtiton elämäni -kirjansa (suom. Ari Väntänen) sivuilla sitä, kuinka huumevetoista teksti paikoitellen on, mutta minkäs kuulemma voit? 70-luku oli Hynden mukaan juuri tuollainen, ja nyt kun kovasuisen muusikon vanhemmat ovat poissa, hän voi lopultakin kertoa kaiken. Siis aivan kaiken.

On varmasti ollut terapeuttista, kun kaiken on voinut viimein sanoa, mutta hetkittäin kirjan lukeminen otti jo voimille. En lähtökohtaisesti pidä siitä, että hyville ihmisille tapahtuu ikäviä asioita – tai edes niille kaikkein kusipäisimmille, mutta kurjilta kohtaloilta ja kuolemantapauksilta ei voi välttyä, kun pulverit, pillerit ja piikit ovat arkea. Samalla tosin kirja toimii ikkunana toiseen aikaan ja tottumuksiin, sekä siihen uskomattomaan välinpitämättömyyden ja turmeluksen henkeen, joka seurasi kukkaissukupolven ihanteiden kuihtumista.

Hynden matka amerikkalaisen unelmaperheen tavanomaisesta kiiltokuvaelämästä tuon samaisen unelman kääntöpuolelle on kuvattu elävästi, sekä Hynden, oletettavasti Britanniasta omaksuman, ironisen mustan huumorin sävyttäminä. Pohjalle on pitkä matka ja erityisen kivuliaan tuosta matkasta tekee se, että näitä samoja tarinoita on maailma täynnä, sillä erotuksella, ettei kovinkaan moni ponnahda pohjalta enää takaisin pinnalle. Kirjan perusteella Hynde nostikin kytkintä Yhdysvalloista juuri oikeaan aikaan ja seikkailtuaan välillä Pariisissa osoittautui Lontoo viimein oikeaksi paikaksi.

Eri maiden huumekulttuurien ja niiden erojen perinpohjaisen läpikäynnin jälkeen on luvassa sentään muutakin, ja loppua kohden painopiste lähtee kallistumaan musiikin puolelle. Lukijan pitää kuitenkin selvitä ensimmäiset kolme neljännestä opuksesta ennen kuin Hynde itse nousee ensi kerran bändien kanssa estradille ja The Pretendersin tarina voi alkaa. Bändin alkuajat ja niitä edeltänyt punkin kultakausi ovatkin kirjan antoisinta osaa ja kaiken em. jälkeen on suorastaan helpottavaa lukea Johnny Rottenin, Sidin ja kumppaneiden edesottamuksista. Hynden 70-luvun lopulle sijoittunut lyhyt ura musiikkitoimittajana on myös sanalla sanoen erikoinen ja tavallaan valaiseva segmentti.

Itse The Pretendersin pitkästä urasta kirjasta käsitellään vain kahden ensimmäisen albumin jakso, eli se jolloin alkuperäinen kokoonpano oli toiminnassa. Tuo vuosien 1978 – 1982 välinen kausi antoi maailmalle Pretenders ja Pretenders II -albumit, kenties ne kaikkein olennaisimmat osat ryhmän musiikista. Kirja päättyykin oikeastaan II-albumin kiertueen loppuun, jonka jälkeen heroiinikoukkuun juuttunut basisti Pete Farndon sai kenkää ja kitaristi James Honeyman-Scott kuoli kokaiinin aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Näin Hynde ja rumpali Martin Chambers huomasivat yllättäen olevansa duo ja ns. moderni aika bändin historiassa käynnistyi. Kenties Hynde kirjoittaa vielä toisen kirjan noista seuraavista vuosista, nyt kun tunnustukset on saatu pois alta.

Hynde osaa viedä tarinaa eteenpäin jopa silloin kun juuri mitään ei tapahdu, mutta kirjaa ei voi suositella niille jota eivät pidä alaotsikosta. Tämä kun on tarina todella holtittomasta elämästä, ja niistä klisheistä jotka ovat tehneet rockin maailmasta niin kovin outoa – ja hohdokasta.

Mika Roth