Esikois-EP:nsä loppuvuodesta julkaissut Colorblue löysi heti ensiyrittämällä oikean taajuuden ja oikeat värit. Helsinkiläisnelikon neljän biisin mittainen There’s No Space But We Take Our Place -EP tärähtikin sen verran jykevästi power-pop/AOR -sektorin rajoille, että yhtyeen tekemisistä oli kyseltävä enemmän. Desibeli sai haastateltavakseen bändin laulaja-kitaristi Michaelin, jonka kynästä kiekon jokainen napakasti koukuttava raita on syntynyt.
Colorbluen synnyinsanat lausuttiin marraskuussa 2014, kun Michael ja rumpali Benjamin istuivat saunanlauteilla. Michael oli noihin aikoihin vielä hautaamassa edellistä yhtyettään, ja vanhan bändin kitaristi Antoine sopi uusiin suunnitelmiin. Benjamin oli tuttu muutamilta yhteiskeikoilta, kun rummuttaja vaikutti Cardiac Catalyst nimisessä punk-pop mättöbändissä. Kova seuramies jäi mieleen ja tuntui heti luonnolliselta pyytää Benjaminia mukaan.
- Oliver (basso) oli pyörinyt mukana jo jonkin aikaa ja oli ilmoittanut halukkuutensa olla mukana uudessa superpopbändissä. Lähtöajatus oli, että tehdään isosti kaikki. Kulutetaan rahat hyvään miksaajaan ja tehdään laadukkaat videot, luodaan kokonainen Colorblue universumi. Ihan aluksi vältettiinkin perinteisemmät bändikuvat ja promottiin yhtyettä erinäisillä hahmoilla, jotka edustivat bändiä.
Julkaisitte juuri There’s No Space But We Take Our Place -EP:n, jonka nimi on aika osoitteleva. Kehen nimi, ja ensimmäinen biisi Master / Loser, oikein viittaa?
- EP:n nimi on monikkoon väännetty lausahdus avausraidasta Master / Loser, jossa lauletaan “There’s no space but you take your place”. EP:n nimi viittaa myös englanninkielisen pop ja rock- musiikin asemaan Suomessa, ja kuinka bändimme on tuossa tilassa. Tehdään populääristä radiomusiikkia (koska me rakastetaan hyvää kertosäemusiikkia).
Esille pääseminen nykyisessä ylitarjonnan maailmassa on kuitenkin haastavaa, oli materiaali lähes kuinka hyvää tahansa. Tämä pistää myös Michaelin pohtimaan koko rock-musiikin, ja rokkareiden, tulevaisuutta.
- Master / Loserin lyyrinen idea sai alkunsa Provinssissa, missä tulin huomanneeksi, että valtaosa pääesiintyjistä oli artisti DJ:tä, jotka hoitivat homman läppärillä ja isolla valoshow:lla. Kavahduin omaa rokkimuumioitumistani ajatuksesta, että onko rokkari jäämässä uusien ilmiöiden jalkoihin? Kappale kertoo rokkisankarista, joka on toki kunnioitettu hahmo, mutta ei välttämättä enää tätä päivää. Nykyään pitäisi tykätä kaikesta ja taputella selkään jengiä, että saisi hyväksyntää ja menestystä. Master / Loserin hahmo on supersankari, mutta samaan aikaan myös raukka uhri, joka ottaa turpaan pitäessään kiinni vanhoista arvoista. Ja tietysti tällainen biisi vaati myös kitarasoolon.
Toinen kulmakarvojani nostattanut biisi oli The Greatest Hits. Aika raflaava nimi taas, ja biisin soundeista ja fiiliksistä nousi mielleyhtymiä IAMX:n suuntaan. Mikä tämän kappaleen historia ja taustat ovat?
- Led Zeppelinillä on Rock and Roll. Nostettiin panoksia astetta korkeammalle ja nimettiin kappale “parhaiden hittien” mukaan. EP:llä on melko kylmä ja melankolinen yleissävy ja The Greatest Hits on niin sanotusti kliimaksi. Kuulin juttua yhdestä DJ:stä, joka on totaalisen masentunut, ei ole tehnyt vuosiin mitään muuta duunia kuin satunnaisia tiskijukkakeikkoja. Musiikki on ainut asia, joka saa tämän henkilön aamuisin ylös sängystä. Kelasin musiikin voimaa, kuinka synkkinä hetkinä se pelastaa ja nostaa ylös. The Greatest Hits on ylistyslaulu suosikkibiiseillemme, jotka saavat ajoittain tuntemaan elämän tapahtuvaksi arjen yläpuolella.
Kaikki kappaleet ovat lähtöisin, Michael, sinun kynästäsi. Onko tilanne pysyvä, vai otetaanko muidenkin ideoita tulevaisuudessa vastaan?
- Colorblue on alusta saakka ollut tietynlainen hybridi. Se on sekoitus bändiä ja sooloartistia. Edellisen bändin kanssa tehdyt kompromissit ja hidastelu koituivat ongelmaksi. Se vaikutti luovuuteen hyvin epämiellyttävästi. Välillä piti rajoittaa tekemisiä sen mukaan, että kappaleet miellyttävät kaikkia bändinjäseniä. Se oli vaikeaa, kun osa halusi pysyä rockissa kun biisikynä meni koko ajan kevyemmän popin suuntaan. Benjamin on ottanut koko ajan isompaa roolia ja on hyvin kriittinen, mikä on tosi hyvä asia. Välillä ollaan enemmän bändi ja välillä taas diktaattorimainen sooloiluni. Hommat ovat sen verran alussa, että aika näyttää mitä kaikkea tapahtuu. Mikään ei ole pois suljettua.
Tulevaisuudesta puhuttaessa katse kääntyy Colorbluen vuoteen 2016. Vuosi 2015 painettiin talla laudassa ja ryhmä katsoo julkaisseensa jopa turhan paljon kappaleita ilman riittävän tiukkaa suodatinta. Tämä ketsuppipullo-efekti oli toisaalta vastareaktio sille, kuinka edellisen bändin kanssa monet biisit jäivät hinkkauksen takia julkaisematta.
- Keväällä julkaisemme kaksi uutta kappaletta. Niissä on hiukan uutta stailia ja soundia. AOR ja rockjutut jäävät hiukan taaemmas rytmimusiikin ottaessa isompaa sijaa. Groovaava While We’re Awake single ilmestyy helmikuun lopussa.
Keikkarintamalla olette myös aktivoituneet ja Tavastiallakin on jo ehditty kääntymään. Minkälainen livebändi Colorblue on ja kuinka paljon kappaleet muuttuvat keikoilla?
- Pyritään tuottamaan mahdollisimman “levy-soundia” myös livenä. Henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että välillä pettyy keikoilla, jos bändi on liian erilainen livenä. Toistaiseksi suurin osa setistä menee aika studiouskollisesti.
- Muutamiin biiseihin on tehty jo päivityksiä extra introineen ja outroineen. Livenä tulee kappaleita mukailevia väli-introja, jotka yleisö on tuntunut ottavan hyvin vastaan. Ne sitovat biisit sulavasti yhteen ja keikka on enemmän show kuin vain keikka.
Biisejä on kasassa jo sellainen arsenaali, että heti ensimmäisellä keikalla setti oli täynnä omia biisejä. Tällä hetkellä tilanne on jo niin hyvä, että valinnanvaraakin löytyy ja vanhemmasta päästä kipaleita tippuu jo pois matkasta. Entä missä Colorblue haluaisi olla viiden vuoden kuluttua – ja mikä olisi puolestaan pahinta mikä voisi tapahtua?
- Luonnollinen ja hedelmällinen kuvio olisi, että keikkailisimme ulkomailla ja olisi diili kehissä, joka mahdollistaisi tekemään vielä näyttävämpiä juttuja. Yleisön löytäminen ei tosiaankaan ole musiikin ylitarjonnan maailmassa mikään helppo nakki. Siihen liittyen pahinta olisi, että edelleen tehdään pienempiä keikkoja pienelle yleisölle. Jos asiat eivät lähde liikkeelle niin valitettavasti se vaikuttaa motivaatioon. Toistaiseksi tämä on vain hemmetin kivaa ja musiikkia on mahtava duunata.
Jos Colorblue on väri, niin se väri on tarkalleen minkä sininen, vai onko se oikea väri jotain aivan muuta...
- Alusta pitäen meidän sininen ei ole ollut täysin sininen. Vaikka päällisin puolin musiikkimme on modernia niin siinä mukana paljon retroflirttailua. Siksi siniseen on sotkettu hiukan kulahtanutta syaanin sävyä. Se on jotenkin tyylikkäämpi ja pistävämpi, rouheampi kuin perinteinen sininen. Joku heitti hyvän vitsin, että logossa pitäisi olla punaisella tekstillä vihreällä taustalla bändin nimi. Tuo provosoiva vitsi jäi mieleen ja keikoilla ollaankin välillä leikitty, kun bändi on pukeutunut punaisiin takkeihin.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika
Esikois-EP:nsä loppuvuodesta julkaissut Colorblue löysi heti ensiyrittämällä oikean taajuuden ja oikeat värit. Helsinkiläisnelikon neljän biisin mittainen There’s No Space But We Take Our Place -EP tärähtikin sen verran jykevästi power-pop/AOR -sektorin rajoille, että yhtyeen tekemisistä oli kyseltävä enemmän. Desibeli sai haastateltavakseen bändin laulaja-kitaristi Michaelin, jonka kynästä kiekon jokainen napakasti koukuttava raita on syntynyt.
Keikkarintamalla olette myös aktivoituneet ja Tavastiallakin on jo ehditty kääntymään. Minkälainen livebändi Colorblue on ja kuinka paljon kappaleet muuttuvat keikoilla?
