23.12.2015
Leevi and the Leavings tutki kahdeksannella studioalbumillaan, mistä suomalaisten joulu on tehty.
Pyramid
Leevi and the Leavings oli 80-luvun lopulla julkaissut nopeassa tahdissa kolme albumia, jotka olivat nostaneet Gösta Sundqvistin kipparoiman ryhmän suomalaisen musiikkikentän eturiviin. Vuoden 1986 Perjantai 14. päivä oli jo kietonut kansaa verkkoihinsa etenkin Pohjois-Karjalan huolettomalla kaljan juomisella, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Häntä koipien välissä oli se todellinen aarreaitta, jonka vaikutus kuuluu yhä tänä päivänä kotimaisessa musiikissa. Tuskin monikaan meistä voi vakavalla naamalla väittää, että Teuvo, maanteiden kuningas, Sopivasti lihava tai ensiluokkainen korvamato Rin Tin Tin ovat täysin tuntemattomia suuruuksia.
Kenties kansallinen läpimurto sai yhtyeen jopa hieman hermoilemaan, sillä kesällä 1989 julkaistu seitsemäs albumi Musiikkiluokka ei ollut aivan edeltäjiensä veroinen ässälyönti, vaikka yritys kovaa olikin. Halusivatko Sundqvist ja kumppanit siis tietoisesti kokeilla kuinka kestävää jää oli ryhtyessään tekemään seuraavaksi joulualbumia? Edes näinä päivinä kaikkein katu-uskotavimmatkaan yhtyeet eivät voi noin vain loikata joulun ihmemaahan ja 90-luvun alussa musiikkimaailma oli vielä huomattavasti armottomampi. Toisaalta Leevin aseisiin oli aina kuulunut iskevä ironia, musta sarkasmi ja korniuden rajoilla häilyvä naiivi lapsellisuus, eli periaatteessa coctail menestykseen – tai totaaliseen romahdukseen – oli jo valmiina.
Ei liene mikään suuri yllätys, että Göstan kynäilemien joulutarinoiden sävyt ovat taipuvaisia suruun ja murheeseen. Onnelliset joulut, kuten itse onni, ovat toistuvasti kappaleiden hahmojen tavoittamattomissa, mutta tämä ei silti vie pohjaa elon kamppailulta ja juuri tuo peräänantamattomuus pitää Leevin pään pinnan yläpuolella. Mistään ei siis tule oikein mitään, mutta adventtien pimeydessä tarpoville ihmispoloille tärkeimpiä aarteita ovatkin kaukaiseen menneisyyteen ulottuvat muistot, joissa se kurjuuskin oli jotenkin siedettävämpää, sekä ohueksi käyvät toiveet noiden onnen aikojen paluusta. Eihän sitä koskaan tiedä…
Levyn alkuun sijoitettu, ja kipalenipun selvin hittibiisi, Jossain on kai vielä joulu pelaakin ”jos niin sitten”-korttinsa upealla tavalla löytäen pilvilinnoista ne kauneimmat kultareunukset. Oikein surullista joulua lyö puolestaan negatiivisuutensa montypythonmaisesti niin totaalisesti yli, että eihän moiselle voi oikein muuta kuin nauraa. Pinnat orkesteri kerää myös erinomaisista mandoliini- ja kitara-soundeista, jotka kutovat koukkuja koukkujen sisään, sekä säästeliäästi käytetyistä paisutteluista, vaikka pullan kohotus joululevylle toki kuuluukin. Soiva jouluyllätys soivine kortonkeineen ei ole sekään mikään mahdottoman suruisa tarina ole. mutta tämän jälkeen elon pursi kolisee tasaisesti kiviin ja etenkin loppua kohden levy on kuin kulkisi… niin, kohti loppua.
Köyhyys, sielun myrkyttävä suru ja pyhän Jerusaleminkin ikuiseksi taistelukentäksi muuttanut viha saavat seuraavilla kappaleilla yliotteen, mutta yhtye löytää edelleen kultakimpaleita jopa armottomimmasta kivisateesta. Joulu vuosia myöhemmin on kenties monitulkintaisin tarina, sillä vaikka tarkka korva saattaa poimia tietoa entistä pahemmista ongelmista, keskiöön nousee vanhan pariskunnan joulun ihme: pieni lapsi, joka saapuu kovasti laihtuneen tyttären kera kotiin ja antaa kaikille oikean joulun. Kysehän on lopulta siitä, kuinka tilanteen ottaa vastaan, näkeekö edessään ihmeen vai ikävät uutiset ja mitä pitää todella tärkeänä.
