16.12.2015
The Who on yksi rockin suurista yhtyeistä. Tätä faktaa on turha kiistää ja bändi juhlii nyt 50-vuotista levytysuraansa komealla elämänkertakuvakirjalla, jossa painopiste on sanojen sijasta nimenomaan runsailla kuvilla. Yksi otos kertoo tunnetusti vähintäänkin ne tuhat sanaa, mutta mitä nuo sanat ovat? Entä miten yhtyeen elossa olevat jäsenet, herrat Townshend ja Daltrey, näkevät itse luomansa perinnön?
Like
60-luvun suurimpien rock’n’roll yhtyeiden joukkoon lukeutuva The Who pääsi aikoinaan lähelle valtaistuinta. Voi jopa olla, että mikäli Rolling Stones ei olisi sattunut julkaisemaan paria klassikkoalbumia 70-luvun alussa (lue: Sticky Fingers & Exile on Main St. ), maailma muistaisi juuri The Whon rockin suurimpana ja kauneimpana bändinä. Olihan The Beatleskin jo sopivasti hajonnut ja ainoastaan taivas vaikutti olevan kattona Townshendin sävellyskynälle.
Townshend ja Daltrey ovat yhdessä kirjoittaja Ben Marshallin kanssa ottaneet mukavan ja yhteistyötä korostavan asenteen, minkä johdosta komea kirja on tekstinsä puolesta jouhevaa, ongelmakohtia karttelevaa ja tavallaan kevyttä, vaikka inhottaviakin aiheita toki puidaan. Kuvituksen puolesta on hienoa, että tekijät ovat keskittyneet niin paljon yhtyeen alkuaikoihin ja esihistoriaan, mutta lukijan kannalta kestää yllättävän kauan ennen kuin kirjassa päästään ns. asiaan. Ja tällä tarkoitan siis sitä hetkeä, kun kaksikko soitti ensi kertaa yhdessä basisti John Enwistlen ja rumpali Keith Moonin kanssa, ja nelikko huomasi poikkeuksellisen kemiansa. Tuossa muodossaan bändi ravistelikin aikoinaan rockin maailmaa ja mikään ei tuntunut olevan mahdotonta ryhmälle, joka oli toistuvasti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Rytmiryhmä on jo aikaa sitten painunut manan majoille, mutta herrojen s(e)i(k)kailuja katsotaan yhä hämmästyttävän pehmeiden linssien läpi. Tunnustettakoon että etenkin Moon vei soitollaan koko rock-rumpalointia eteenpäin. Tosiasia on ikävä kyllä myös se, että mies oli sietämätön pelle, kaiken tuhoava termiitti ja viimeisinä vuosinaan soittajana jo parhaat päivänsä nähnyt raunio, jonka kuolema oli kaikkea muuta kuin yllätys. Townshend toi tämän ansiokkaasti esille omassa kirjassaan, jossa hän näki kuoleman jopa eräänlaisena vapautuksena muulle yhtyeelle. My Generationin ilmestymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi sopivasti ilmestyneessä kirjassa Moon nähdään kuitenkin vain hyvänä jätkänä, hieman villinä, mutta muuten mainiona heppuna, jonka teot annetaan anteeksi muunlaisen suuruuden ansiosta.
Kirjassa keskitytään itse asiassa yllättävän paljon juuri vuoteen 1965, jolloin debyyttialbumi ilmestyi. Tämän jälkeen loikataan kiireesti vuoden 1967 The Who Sell Out -albumiin, mutta tässä välissähän tapahtui joukko todella merkittäviä muutoksia. Yhtyeen siirtyminen modien joukosta eteenpäin ja veriset, sekä kalliiksi käyneet, tappelut omien taustavaikuttajien kanssa miltei lakaistaan maton alle. Tyylillinen kurssinmuutos oikeastaan puolittain kielletään ja Marshall näkee suuren vaivan vakuutellessaan, kuinka yhtye on itse asiassa aina ollut modien oma ryhmä – ja ei oikeastaan heidänkään.
Koko modismi ilmiönä saa myös tarpeettoman paljon huomiota, kun suuntauksen jäseniä haastatellaan ja The Who pyritään näkemään aikansa hengen ruumiillistumana nimenomaan modien perspektiivistä, vaikka todellisuudessa yhtye taisi käyttää suuntausta kylmästi (ja mahdollisesti myös hieman ironisesti) hyödykseen. Muistettakoon että yhtye vei kaupallisuudella leikkimisen jopa niin pitkälle, että pisti The Who Sell Out –albumilleen joukon pilamainoksia. Marshallin todistelun pakko huipentuu sinänsä loistavaan vuoden 1973 Quodropheniaan, jonka kuusi vuotta myöhemmin tapahtunut filmatisointi synnytti puolestaan klassikoksi luokiteltavan nuorisoelokuvan. Tarinahan kertoo tietysti modeista, mistäpä muustakaan ja arvaatte varmaan mitä rumpua herra Marshall takoo vespa täristen?
The Who elää ja hengittää edelleen, mikä tuodaan myös hanakasti ilmi. Suurin huomio bändin alkumetrien jälkeen annetaan juuri vuosille 1967 – 1973, jolloin yhtye julkaisi neljä merkittävintä albumiaan, sekä tietysti Who’s Nextille, joka monin tavoin oli huipennus ennen em. Quadropheniaa. 80-luku ohitetaan armollisen nopeasti, eikä 90-luvusta ole palon puhuttavaa kunnes vasta vuonna 2002 koitti taas paluun aika. Noihin aikoihin sijoittunut Enwistlen kuolema olisi saattanut pistää The Whon lopullisesti jäihin, mutta ydinkaksikko päätti toisin. Tekijät eivät häpeilekään loputtomia kiertueita, eivätkä vuonna 2006 julkaistua Endless Wire -pitkäsoittoa, joka ehkä hieman yllättäenkin katkaisi 24 vuoden mittaiseksi venähtäneen kuivan kauden albumi-saralla ja toi bändin monin eri tavoin uudelle vuosituhannelle.
