10.12.2015
Anne-Mari Kivimäki on loppuvuoden aikana julkaissut Suistamo-sarjansa kolmannen ja neljännen osan. Näillä levyillä Kivimäki on etsinyt suistamolaiseen haitarinsoittoperinteeseen rohkeasti uusia kulmia, mutta kuinka nykykarjalalaiseen musiikkiin sopii trance, tai sähköt, nyt ensinnäkään?
Kihtinäjärvi
Suistamon nimi löytyy historian kirjoista ensimmäisen kerran jo vuonna 1500 ja siitä lähtien tuo Laatokan Karjalan alue on ollut aina tavalla tai toisella rajavyöhykettä. Toisinaan osana Ruotsia, toisinaan taas palana Venäjää, jonkin aikaa jopa itsenäisen Suomen osana, kunnes toisen maailmansodan myötä alue jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Kulttuuriltaan Suistamon alue on ollut aiemmin vahvasti karjalalaista, mutta etenkin sotien jälkeinen venäläistäminen on pyyhkinyt tuon identiteetin lähes tyystin pois.
Suistamo elää silti muistoissa ja näidenkin albumien kautta myös kulttuurissa, muuntuen ja mukautuen jopa uuden aikakauden tuulien suuntiin. Haitaria taiten käsittelevä Kivimäki onkin rohkeasti lähtenyt tutkimaan suistamolaisen musiikin sielua ja saloja. Eikä musiikkiin suhtauduta kuin hauraisiin muinaismuistoihin, vaan kuten elävään ja muokattavaan materiaaliin, jota voi ja pitää tuoda tähän päivään ja viedä vielä siitäkin eteenpäion. Työtä on tehty kiitettävän rohkeasti ilman kapeita tai rajoittavia kehyksiä, mikä antaa sarjalle aivan omanlaistaan arvoa.
Kivimäen oman nimen alla julkaistu Lakkautettu kylä -albumi on levyistä melankolisempi, herkempi ja teosmaisempi. Kappaleet ja niiden välissä kuultavat Ilja Kotikallion arkistonauhat muodostavat omanlaisensa virran, jota pitkin kuulijaa viedään, ja joka nivoutuu kauniiksi punokseksi, sulkeutuen lopulta osuvasti nimetyllä Rauha ja hiljaisuus -raidalla. Levy myös vastaa luultavasti paremmin kollektiivisen yleisön käsitystä karjalalaisuudesta, menneistä sodista, Karjalan nykytilasta sekä suomalaisten tunteista tuota menetettyä maata kohtaan. Levyn yhteyteen kuuluu myös valokuvakirja, joka on taatusti tutustumisen arvoinen, mutta jota en ole ikäväkseni nähnyt.
Asteen, pari rennommin aiheeseen suhtautuu Kivimäen johtama Suistamon Sähkö -yhtye, tai ainakin tulkitsen ryhmän rempseämmäksi, sillä albumilta löytyy tuhdin juustoisia ”trance”-paloja. Suistamon uutta tanssimusiikkia luova yhtye on hakenut kyllä inspiraatiota historiasta, mutta musiikillisesti Notka-haitarilla ja konevoimalla eteenpäin puskeva kokonaisuus kuulostaa toisinaan hauskalta ja oivaltavalta, toisinaan taas Rednexin Laatokka-versiolta. Onneksi jälkimmäinen osasto jää tappiolle pitkässä juoksussa, tai ainakaan se ei enää haittaa kuten ensimmäisillä kuuntelukerroilla.
Vain tekijät itse tietävät, kuinka merkittävä osa sähköisestä mellastuksesta on tahallista camp-hilluntaa, mutta ajattelee yhtyettä sitten täysin vakavasti otettavana ryhmänä, tai rajoja ilkikurisesti kolistelevana puoli-vitsinä, osuu Suistamon Sähkö maaliinsa. Kulttuuri muuntuu, musiikki kehittyy ja jos itselleen ja arvoilleen ei pysty edes nauramaan niin mitä jää jäljelle?
