Kumisielu – The Beatles

The Beatlesin merkitystä musiikin historiassa ei voi kyllin korostaa. Liverpoolilaisten legendaaristen albumeiden julkaisuista tulee yksi kerrallaan kuluneeksi 50 vuotta, ja joulukuun alussa tuon merkkipaalun saavutti Help! ja Revolver -albumeiden välissä ilmestynyt Rubber Soul. Pääosin salolaisista nuorista muusikoista koostuva Kumisielu kunnioitti tuota tapausta esittämällä koko albumin, sekä muutaman osuvan bonus-kappaleen, konsertissa, joka oli syntynyt selvästi suuresta rakkaudesta itse musiikkia kohtaan.

Maailma on täynnä sattumuksia ja kuulin Kumisielun konsertista vain hieman aiemmin juuri onnekkaan sattuman kautta. Vaikka joulukuinen sää oli tällä kertaa kaikkea muuta kuin lempeä, päätin siis suunnata kulkuni kohti Teatteri Provinssia. Ehdin lyhyesti ennen konsertin alkua nähdä yhtyeen primus motorin ja kitaristi/laulaja, Kevin Koiviston, mutta muuten en juuri tiennyt mitä odottaa ennen h-hetkeä.

Keikka käynnistyi albumin avausraidalla ja jo Drive My Car teki selväksi, että viisimiehinen yhtye oli mittavan haasteensa veroinen. Ilmassa oli vielä lievää jäykkyyttä, mutta bändisesittelyn päätteeksi vauhtiin potkaistu Norwegian Wood sai jo lämmön virtaamaan esteettömämmin yhtyeen eri jäsenten sekä yleisön välillä. Esikuvien roolien omaksuminen oli mennyt jopa niin pitkälle, että Koiviston laulutyyli viisti John Lennonin ulosantia. Basisti-laulaja Eddo Werkman vaikutti puolestaan Paul McCartneyn amerikkalaistuneelta versiolta ja toinen kitaristi Santtu Lietzén heijasteli pidättyväisyydellään hiljaisempaa George Harrisonia. Lietzén sai luonnollisesti myös laulaakseen Harrisonin kaksi kappaletta, joista muhevalla fuzz-bassoa ryyditetty Think for Yourself on mielestäni yksi aliarvostetuimmista Beatles-helmistä.

Konsertin ensimmäinen osuus piti sisällään albumin koko a-puolen, jonka päättävän Michellen sai laulaakseen kosketinsoittaja/perkussionisti João Hämäläinen. Kiipparisti suoriutui tehtävästään niin mallikkaasti, että yhtyeen oman Billy Prestonin liidi laulua olisi voinut kuulla enemmänkin. Ennen väistämätöntä väliaikaa yhtye tarjosi kaupanpäällisiksi vielä kaksi vuoden 1964 sinkkuraitaa. Ensiksi kuultu Can’t Buy Me Love päätyi A Hard Days Night albumille, kun taas I Feel Fine on niitä Beatles-helmiä, jotka eivät päätyneet millekään albumille. Näiden täysosumien rinnalle on nostettava myös hieman aiemmin kuultu Nowhere Man, jota kaikkien muidenkin biisien tapaan, osattiin myös pohjustaa pienellä tarinoinnilla kappaleen synnystä ja sen eri merkityksistä.

Puoliajan kahvien ja muiden virvokkeiden jälkeen oli vuorossa luonnollisesti albumin b-puoli ja ääneen päästettiin Kumisielun oma Ringo Starr, eli rummuttaja Janne Siimesvaara. Jälkimmäisen puoliskon aikana esimerkillisesti lämmennyt Siimesvaara suoriutuikin Starrin aikoinaan laulamasta What Goes On kantrirockista kenties jopa esikuvaansa paremmin. Väliaika tuntui vapauttaneen myös muun yhtyeen kaikista mahdollisesti jäljelle jääneistä jännitteistä ja niin soitosta kuin esiintymisestä paistoi se ilo, joka nostaa keskinkertaisen keikan loistavaksi.

Vaikka Rubber Soulia pidetään yleisesti ensimmäisenä täysin ehyenä Beatles-albumina, jolle ei päätynyt ainuttakaan täyteraitaa, on kiekon b-puoli kenties sittenkin lievästi vaatimattomampi kuin a-puolisko. Etenkin loppupuolella musiikillinen vuoristorata jää vaille suurempia kohokohtia, mutta rakkautta uhkuva Girl ja In My Life kiemuraisine kosketinosuuksineen kaikkineen olivat yhä upeaa kuultavaa. Omistettiinpa jälkimmäinen kappale jopa Salon kaupungin muistolle, kiitos vaan Microsoft.

Pieni musiikillinen notkahdus saatiin onneksi paikattua helposti, sillä samana päivänä Rubber Soulin kanssa julkaistiin myös kahden a-puolen sinkku We Can Work it Out / Day Tripper, joka esitettiin tässä samaisessa järjestyksessä. Day Tripperin sisään yhtye leipoi vielä pienen montaasin illan musiikillisesta annista ja etenkin Koivisto oli kirjaimellisesti tulessa musiikillisen kliimaksin aikana. Tähän päälle vielä kaksi erittäin onnistunutta encorea I Wanna Be Your Manin ja I Saw Her Standing Theren muodossa, eikä illasta jäänyt pahaa sanottavaa.

Kumisielu saattaa olla vain neljän esityksen ajan toimiva yhtye, mutta kokemus oli taatusti mullistava kaikille projektiin osallistuneille. Rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan saattaa joskus synnyttää tämänkaltaisia kokemuksia ja olen erittäin iloinen siitä, että uhmasin sään jumalia ja sain kokea uniikilla tavalla mahtavan Beatles-konsertin. Olisiko ensi vuonna sitten luvassa Revolver, kenties Paperback Writerilla höystettynä? Toivotaan niin.

Teksti ja livekuvat:Mika Roth
Promokuva: Kumisielu