Marilyn Manson: Mechanical Animals, 1998

Mitä syntyi kun Ziggy Stardust napattiin 90-luvulle ja nidottiin glitterillä kiinni industrialin ryskeeseen? Miten huumeet ja rock-show muuttuivat itseään loputtomasti toistavaksi peilitaloksi? Oliko kaikki nerokasta suunnittelua vai satunnaista horjumista hetkestä toiseen?

Nothing

Marilyn Manson on viime vuosina etsinyt itseään ja hukkunutta menestystään, mutta etsintäretket eivät vaikuta enää kovinkaan lupaavilta vaan enemmänkin epätoivoiselta pyristelyltä. Alkuvuodesta ilmestynyt The Pale Emperor oli, jälleen kerran, keskinkertainen albumi, jolta ei vain löytynyt niitä suuria kappaleita. Näillä näkymin reilun 12 vuoden takainen The Golden Age Of Grotesque taisikin olla se kultakauden päätös, jonka jälkeen voidaan vain muistella menneitä.

Jokainen meistä vanhenee päivä kerrallaan ja niitä menneitä muistellessa huomasin palaavani äskettäin vuoden 1998 kovaa kohua herättäneeseen Mechanical Animals -pitkäsoittoon. Oli aika jolloin kuuntelin tuota levyä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aivan kuin maailmassa ei olisi juuri muita albumeita ollutkaan. Vuosien saatossa ja uusien tuulien puhaltaessa levy tippui kuitenkin hiljalleen soittolistalla alemmas, kunnes olemme tässä hetkessä ja kiekon suoranaisessa uudelleen löytämisessä. Oliko tämä tosiaan se levy joka herätti niin voimakkaita tuntemuksia, albumi jonka jokainen käännös ja kurvi olivat kerran allekirjoittaneelle niin tärkeitä?

Vuonna 2015 Mechanical Animals kuulostaa edelleen hyvältä, ei välttämättä jokaisessa kohdin mitenkään mahdottoman erinomaiselta, mutta hyvältä nyt ainakin. Ykkösketjun sinkkubiisit ovat edelleen niin lujia että ne vetävät perässään heikompia sisaruksiaan ongelmitta, erityisesti The Dope Show saa pään nytkymään vastustamattomasti. Kappale lainaa julkeasti Bowieta ja tämän tuottamaa Iggy Popia, mutta lainaanhan koko rockin perintö on toisaalta aina rakentunut. Suoremmilla metallijaloilla marssiva Rock Is Dead on myös pitänyt pintansa mainiosti ajan hampaiston käsittelyssä, vaikka siitä puuttuu The Dope Shown sulavuus ja joustavuus. Näiden kahden valioyksilön eräänlainen hybridi on kolmas sinkkusiivu I Don't Like the Drugs (But the Drugs Like Me) joka räyhää nyrkki pystyssä vain kiemurrellakseen hetkeä myöhemmin tanssilattialla.

Mechanical Animals oli etenkin soundillisesti suunnaton harppaus eteenpäin yhtyeelle, joka oli juuri kulkenut loppuun yhden shokkirockin tien kaksi vuotta aiemmin julkaistulla Antichrist Superstar -pitkäsoitolla. Kun tähän yhdistettiin markkinavoimat ja Mansonin erinomainen ärsytystaito (kannessa näkyvät tekorinnat olivat vielä 90-luvulla arkaa kamaa) oli kasassa voittava yhdistelmä. Kaikkein merkittävin palanen menestystarinassa oli kuitenkin yhtyeen musiikillinen voimakeskus Twiggy Ramirez, mies kun osui kerran toisensa jälkeen kultasuoneen ja yhteistyö maestro Mansonin kanssa sai kummastakin esiin parhaat puolet.

CD-levyjen kultakauden hengessä albumeista tehtiin poikkeuksetta liian pitkiä, kun biisejä ladottiin toistensa perään ja tunnin merkkipaalu ei tuntunut missään. Tämä kirous vaivaa myös Mechanical Animalsia, josta olisi voinut leikata turhaa rasvaa pois parin kolmen raidan edestä. Tai ainakaan itse en ole koskaan löytänyt mitään käyttöä Disassociativen ja I Want to Disappearin kaltaisille takarivin biiseille. Jotain Mansonin nykytilasta tosin kertoo jo se, että uusilla albumeilla nämäkin raidat kuuluisivat parhaimpaan kolmannekseen.



Albumin virallinen päätös on upea, kun ensin The Last Day on Earth maalaa kuulijan silmien eteen apokalyptisiä näkyjä, minkä jälkeen tarjoillaan vielä Coma White. Mestarillinen nostatus onnistutaan tosin torppaamaan toisella 90-luvun kirouksella, nimettömällä piilobiisillä, joka tässäkin tapauksessa on taas täysin turha.

Ei tämä täydellinen kiekko siis ole, mutta ei myöskään se katastrofaalinen harha-askel, joksi monet sen leimasivat 90-luvun loppumetreillä. Soundipolitiikan saralla luomistyössä oli mukana taatusti jonkin verran kylmää laskelmointia, mutta Mechanical Animalsin ytimestä löytyvät ensiluokkaiset kappaleet olisivat toimineet kyllä vaikka edellisen albumin soundipakillakin.

Mika Roth