John Lydon & Andrew Perry: Raivoa ja voimaa!

Punkin prinssi ja Englannin virallinen rääväsuu kertoo oman näkemyksensä elämästään ja saavutuksistaan, sekä aika monesta muustakin asiasta. Mutta mikä on totuus ja löytyykö sitä vielä(kään)?

Like

John Lydon on vihainen mies, joka on ammentanut raivostaan voimaa jo neljän vuosikymmenen ajan. Tuo raivo oli yksi punk-kumouksen kulmakiviä kun Lydonista kuoriutui esiin Johnny Rotten, Sex Pistolsin vokalisti ja keulakuva. Kiroilusta pitävä Rotten päätyi pikavauhtia koko Englannin hampaisiin, mikä oli nähtävästi juuri sitä mitä herra toivoikin. Raivo ei kuollut Pistolsin mukana vaan sen avulla mies nosti Public Image Limitedin taivaisiin, tai ainakin lähelle häilyvän genrensä kattoa.

Pääosin kronologisesti etenevä kirja on kuin sukellus Lydonin päänsisäiseen maailmaan. Aikajanat sekoittuvat toisiinsa, mies loikkii aiheen sisältä nopeasti toiseen – ja takaisin. Joitain aiheita toistetaan ja suorastaan jauhetaan, toiset mainitaan vain kerran ja lukija itse saa myös tehdä päättelytyötä, jotta sanojen, raivon ja näkemysten vyyhdistä syntyy ehyt tarina. Toisaalta Lydon on uskollinen itselleen, minkä hän muistaa myös mainita useaan otteeseen. Tämä kirja on pala hänen universumiaan ja lukija voi joko pitää siitä tai ei, niin tai näin, Lydon puskee eteenpäin omalla tyylillään.

Näin ehdoton pässinpäämäisyys voisi osua artistin omiin niveliin kipeästi, mutta Lydon/Rotten on persoonana niin suuri ja mahdoton, että ainakin allekirjoittaneen mielestä Raivoa ja voimaa! onnistuu tempussaan. Kirja on samaan aikaan haastava ja viihdyttävä, ärsyttävä ja kiehtova. On hetkiä jolloin opus pitää nostaa hetkeksi syrjään, mutta ei aikaakaan kun sen pariin taas palaa.

Lydon muistaa asiat kuten muistaa, ja etenkin Pistolsin kohdalla niin monet tahot ovat esittäneet niin erilaisia versioita tapahtuneista, että ns. totuus taitaa jäädä ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon joidenkin asioiden kohdalla. Tosiasia on kuitenkin se, että Pistols oli mukana musiikillisessa vallankumouksessa, jonka jälkivaikutuksista voimme nauttia yhä tänä päivänä. Vokalistin mielestä hänen kirjoittamansa lyriikat ovat paras osa koko Pistolsia, mitä voi pitää lievästi sanottuna paksuna julistuksena, sillä ryhmän ainoan pitkäsoiton kappaleista muutamat ovat kiistattomia klassikoita – halusi laulajamme niin tai ei. Harmi että herrat Rotten, Steve Jones, Paul Cook ja Glen Matlock eivät pysty tulemaan pitkiä aikoja toimeen edes uudella vuosituhannella, joten bändiltä ei tulla enää koskaan kuulemaan uutta materiaalia.

Paljon asioita sanotaan myös PiL:in historiasta, sekä tietysti sen aiemmista jäsenistä. Vaikein vastavoima yhtyeessä tuntuu olleen kitaristi Keith Levene, jonka panosta yhtyeen kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla ei voi kiistää, mutta joka leimataan silti kusipäiseksi narkomaaniksi. Alkuperäinen basisti Jah Wobble ja monista muista bändeistä tuttu rumpali Martin Atkins saavat myös osuutensa sappiryöpyistä, eikä tuon aikaisen PiL:in reunion kiertueista taida kannattaa haaveilla enää, sillä pahaa verta on jo niin paljon jäsenten välillä. Lievästi kummallisena voi pitää myös punkkareiden rähinää rahasta, eikös rahan pitänyt olla se turhin palanen nyky-yhteiskuntaa?



Kirjan viimeinen neljännes on ehdottomasti ristiriitaisin, sillä protestin äänitorvena tunnetun Lydonin seikkailut TV:n maailmassa eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Tai ainakaan omasta puolestani en kaivannut seikkaperäistä selostusta I'm a Celebrity... Get Me Out of Here! tosi-tv hölmöilyistä. Tai niistä ohjelmista joita Lydon olisi ehkä voinut tehdä. Lopussa saadaan myös aimo annos politiikkaa, mutta olihan tuo toisaalta odotettavissa, koska Lydon on myös herra Rotten. Niin hyvässä kuin pahassa.

Mika Roth