Muutama ajatus sekä kolme kovaa kotimaista

Erheellisesti käsittelemättä jääneet Captain Cougar, Tundramatiks ja Ills saavat nyt arvonsa mukaisesti.

Nettiin keskittyvä musiikkijournalismi on Desibeli.netin elon aikana muuttunut täysin. 00-luvun alkupuolella kotimaisia webzinejä vilisi, muutamassa vuodessa niistä jäi vielä muutama elämään, ja tänä päivänä Desibeli lienee ainut muotonsa lähes muuttumattomana säilyttänyt zine-pohjainen suomalainen musasivusto. Ei ole mitenkään kaukaa haettua pitää armasta lehteämme aikansa eläneenä, ehkä vähän unohdettunakin runsaudensarvena, mutta toisaalta sisältö ratkaisee. Lukijamäärät eivät välttämättä enää huikaise, mutta niin kauan kuin maailmassa - ja varsinkin Suomessa - syntyy merkityksellistä musiikkia, on sitä arvostavalla medialla perusteltu syy olla olemassa. Jos intohimoa tekemiseen on, ehkä muutkin huomaavat sen.

Omasta puolestani intohimo musiikkiin on säilynyt, jollei jopa voimistunut, mutta halu siitä kirjoittamiseen on ehtynyt. Toista voi syyttää toisesta, kuinka vain, mutta Desibeli.netin remmissä vietetyt kuusi vuotta ovat olleet antoisat. Alkuinnon jälkeen kirjoitustouhusta urkeni opettavainen ja kiinnostavalla tavalla arvaamaton harrastus, jonka myötä sai nähdä paikkoja, joissa ei olisi muuten käynyt, tutustua ihmisiin, joita ei muuten olisi tuntenut, ja kuulla läjäpäin musiikkia, jota ei ehkä muuten olisi kuullut. Suosittelen vähintäänkin kokeilemaan. Ihmisenä olen ehkä liian kiltti kriitikoksi, mutta sitten kun maailma ei enää tarvitse sanoja, joilla ylistetään musiikin suunnatonta voimaa, voi kaiken muunkin lopettaa.

Periaatteessa tämä oli yhtä kuin tässä, mutta pöydälleni oli jäänyt viimeisen reilun vuoden ajanjakson aikana muutama levy, joista ihan toden teolla olisin halunnut sanoa sanottavani niiden ollessa ajankohtaisia, mutta syystä tai toisesta tämä ei toteutunut. Eräänlaisena pahoitteluna, ja samalla pöydän putsatakseni, tässä kolme tuoreahkoa, keskenään erilaista kotimaista levyä, joihin ehdottomasti kannattaa tutustua.

Captain Cougar - Åkerblomrörelsen
Pinetree

Hiljaisella profiililla elävän jyväskyläläisbändin 2014 keväällä julkaistu kolmas täyspitkä ei ole sisällöltään niin kovin hiljainen. Tai no ei, onhan se - mutta Cougarit ovat lisänneet reseptiinsä tällä kunnianhimoisella teemalevyllä koko liudan uusia sävyjä.

Aiempien levyjen sievän pienieleisen folkin vastapainoksi bändi esittelee isoja sovituksia, jotka tuovat ilmaisuun kiinnostavia soitinnuksia, sieltä täältä poimittuja tyylillisiä vaikutteita sekä paljon elokuvamaista dramatiikkaa. Tämä ratkaisu sopii teemalevyihin enemmänkin ihastuneen yhtyeen linjaan erinomaisen hyvin.

Teemalevy ei enää näinä aikoina toimi synonyymina 70-luvun sauruksien megalomaanisten (joskin usein sangen palkitsevien) visioiden mukaiselle eepokselle, vaan tuntuu enemmänkin kannanotolta taitavasti rakennettujen albumikokonaisuuksien puolesta. Tässä mielessä Åkerblomrörelsen on lähes nappisuoritus. Monipuolisin piirtein pitkin levyä asetellut kappaleet vaihtelevat tempoa, tunnelmaa ja ilmettä samaa myötä kuin 1920-luvulle sijoittuva, uskonnollisen kulttijohtajan Maria Åkerblomin elämään perustuva tarina etenee. Koko paketin sitoo sopivalle kireydelle bändin ominaissoundi, ja sen ympärille rakennettu lämmin ja ilmava äänimaailma.

Ehdottomimmaksi huippukohdaksi nousee Inner Desert, jonka kauniin kuulas tunnelma ja korkeuksiin kasvava nostatus tuntuu niskavilloissa asti. Osittain tästä suuresta hetkestä johtuen loppupuolen tunnelma hieman harmillisesti notkahtaa. Ikään kuin sävellyksellisesti haikailtaisiin samantasoista nostetta kohden, mutta hajanaisemmin keinoin, sinne aivan pääsemättä. Tietyllä tapaa teemalevyjen helmasynti siis toteutuu, kun matka alkaakin yhtäkkiä tuntua liian pitkältä. Jotain Åkerblomrörelsenin laadusta silti kertoo se, että kokonaisuuden vaikuttavuuteen nähden moinen seikka on aika mitätön.

Tundramatiks – Ajo
Exogenic

Ajon ilmestyessä harva varmaan arvasi kyseessä olevan Tundramatiksin viimeisen levyn. Kutakuinkin vuoden verran ilmestymisensä jälkeen bändi löi pillit pussiin ja poistui tapojensa mukaisesti valtavalla ja huumaavalla metelillä - päätöskeikka oli erinomainen, hurmoksellisiin mittasuhteisiin yltänyt tapaus.

Janne Masalinin ja Ilkka Tolosen johtama orkesteri kaikkosi huipulla, vaikka Ajo ei noussutkaan bändin parhaaksi levyksi. Joskus nimittäin käy niin hassusti, että vaikka miten tiedostaa kuulemansa musiikin arvokkuuden ja laadun, ei sen sisällöstä kuitenkaan onnistu innostumaan niin paljon kuin haluaisi. Minulle kävi näin Ajon kanssa, ja se loi kynnyksen albumin kirjalliselle käsittelylle. Mielipidekeskustelujen klassikko toteutui: vika oli kuulijassa.

Edeltäneen levyn (Roinan rodeo, 2012) tiukka ja pisteliäs meininki, elämänvaiheen ääniraidaksi osuneet biisit ja Ilosaarikrapulan euforiaksi kääntänyt keikka jättivät liian vahvat jäljet, enkä lisäksi osannut oikein suhtautua tyylilliseen suunnanmuutokseen. Kyllä, irvokkaisiin kertomuksiin keskittyvä sanoitusmaailma, tehosekoittimella yhteen survotut genreainekset Balkanin poljennosta punk-rämellykseen ja hikiset soittokarkelot ovat yhtälailla läsnä, mutta tiivis trio on korvattu puhdikkaalla puhallinsektiolla. Tottumuksen myötä Ajo kuitenkin osoittautuu vahvaksi ja puhaltimien ansiosta edeltäjäänsä monitahoisemmaksi matkakumppaniksi. Rytmigrooveen ja suurieleisiin koukkuihin kallellaan oleva kulkusuunta iskee kovia kortteja pöytään.

Nimikappale venkoilee eteenpäin aavistuksen krautmaisella, mutta kosolti jäntevämmällä poljennolla, Mä lähden himaan on ummehtuneen inttivitsin sijaan erinomainen yhdistelmä pöyhkeää rytyyttämistä ja korskeita melodioita, Yonan kaunistama kaihohituri Kaipaan hiljentää tahtia tai ainakin muuttaa tanssilajia, Saat varmasti aasilla ratsastaa lienee Tundramatiksin irvokkain aikaansaannos, jonka klenkkaava rytmi ja irvileukainen sanoitus lyövät rasvaisesti kättä. Levyn tähtihetkeksi nousee ylväs ja romanttinen Ruusutarhassa, joka nousee muista biiseistä erilleen kitarapainotteisuutensakin ansiosta.

Edeltäjäänsä nähden Ajo on silti vähän ylenpalttisenkin rönsyilevä, kosolti sulattelua vaativa pakkaus. Kärsivällisyys palkitsee kuulijan, ja bändin lopettamisen myötä albumia voi pitää tekijänsä arvoisena testamenttina. Tundramatiksissa Suomi menetti ennakkoluulottoman, vertaansa vailla olevan sähikäisen, jonka voimakkuus välittyi erityisen hyvin livenä – mutta ei se levyjä kuuntelemasta estä.

Ills: Civilized to Nothing
Cobra

Vasta alkuvuodesta allekirjoittanelle päätynyt, alkujaan jo yli vuosi sitten julkaistu Illsin debyyttialbumi ei enää ole edes tuorein todiste orkesterin kunnosta, viime keväänä kun ilmestyi jo uusi EP Plainsong. Pari vuotta sitten livenä koetun ensikosketuksen myötä bändi teki positiivisen vaikutuksen, ja sittemmin kehityskulku on jatkunut entistä kiinnostavampaan suuntaan.

Modernin metallipainotteisen hardcoren lähtöpisteekseen asettava partio osoittautuu melkoiseksi sulatusuuniksi, joka taitaa niin 90-luvun Seattleen päin vilkuilevat, kuulaat melodiat kuin thrashiin päin nyökyttelevät sahauskoukut ja vingutukset sludgen ahdistavan tinkimätöntä mölyvallia ja riitasointuja unohtamatta.

Vinkeästi vaihtelevasta vaikutelajitelmasta huolimatta Civilized to Nothing ei sekoitu sillisalaatiksi. Kokonaisuus on varsinkin rytmityksen suhteen taidokkaasti rakennettu, tiivis ja aisteja kirvoittava kokemus. Hardcore-pohjan rajoitteita sekä kunnioitetaan että rikotaan sopivassa suhteessa, soundin sotkeentumatta, tunnelman rikkoontumatta. Illsin tapaisin tavoin musiikkiinsa suhtautuvia bändejä löytyy maastamme useampiakin, mutta harva saa irtiotot ja turpakäräjät toimimaan yhtä napakasti yhteen.

A-puoli esittelee bändin ärhäkämpää toimintaa B-puolen pureutuessa vahvemmin keskitempoiseen materiaaliin. Jako voi ensialkuun tuntua hivenen tasapaksuuden oireita aiheuttavalta, mutta hiljalleen nyörejä availeva albumi ei silti aiheuta tyylilajille tyypillisiä puutumisen oireita vaan kasvattelee nälkää aina eeppiseksi kasvavaan päätösnumeroon Pantheoniin asti. Ehdottomasti yksi parhaita kotimaisia hardcore-levyjä, mitä olen viime vuosina kuullakseni saanut.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat
Captain Cougar: Jiri Halttunen
Ills: Niklas Sandström
Tundramatiksista ei ilmoitettua krediittiä.