Pienet - Heinäkuu 2015
Carnalation: Ghosts
Inverse
Carnalation nousi esiin Desibelin sivuilla jo reilu kolme vuotta sitten, kun deathia ja grindiä toisiinsa takova seinäjokelaisryhmä räyhäsi alueen musatarjontaa esitelleellä mixtapella. Sittemmin Carnalation julkaisi pitkäsoiton vielä vuonna 2012, kunnes siirtyi syystä tai toisesta tauolle. Viiden biisin mittainen Ghosts katkaiseekin pitkäksi venähtäneen luovan taukonsa, sillä onhan kolme vuotta musiikkimaailmassa jo pieni ikuisuus.
Vuoden 2015 Carnalation on tiputtanut merkittävän osan grindistä matkan varrelle, eikä keskittymistä deathin raakaan sarkaan voi pitää ainakaan huonona liikkeenä. Bändillä riittää vahvuuksia, joista Jonne Soidinahon raaka laulu ei ole ainakaan vähäisin. Rytmiryhmän rullaava soitto huokuu eloa ja voimaa, eikä sovituksissa kaihdeta riskinottoa, vaikka jokaisen kulman takana väijyy varhaisen opethmaisuuden vaarat. Lyriikat pyörivät haamu-teemansa ympärillä melko ovelasti, sillä periaatteessa teema kyllä löytyy, mutta viittaukset ovat jatkuvasti sen verran ohuehkoja että mistään tiukasta teema-kokonaisuudesta on turha puhua. Ja hyvä niin, sillä Carnalationin brutaali death ei tarvitse lisäkikkoja toimiakseen. Ja tämä toimii!
Mika Roth
chILL: Artificially Alive
Kuinka sekoittaa rupinen grunge, turpasaunarock ja moderni metalli toisiinsa? Siinäpä pulma, jota yksi jos toinenkin yhtye on ratkonut vuorollaan, ja jonka kimpussa
chILL on paininut jo ainakin seitsemän vuoden ajan. Sen verranhan on kulunut
Controlled Chaos -promon julkaisusta.
chILLin puristuksessa on lievää yliyrittämisen makua ja etenkin kolmantena soiva
More Beast Than a Man kärsii studiossa sairastetusta mammuttitaudista, kun elementtejä, ideoita ja raitoja on ladottu toinen toisensa päälle. Lopputulos on kyllä ahdistavaa kuultavaa, mutta ei aivan sillä tavalla kuin mitä ryhmä olisi kaiketi toivonut. Selkeyttämistä jäin kaipaamaan myös vokaaleihin, jotka yltävät angstisesta lausunnasta aina metalliseen karjuntaan saakka. Taitoja toki piisaa ja rahkeet riittävät – kunhan vain paletista tiputeltaisiin laitoja pois niin, ettei saman biisin sisällä käytäisi läpi kaikkea sitä mitä osataan. chILL pystyy moneen ja voimia riittää kaikkeen muuhun paitsi tasapainoisen kokonaisuuden tuottamiseen.
Mika Roth
Concrete Swine: Siberia Jam 74
Riihimäeltä kotoisin oleva
Concrete Swine jatkaa itäisten teemojen käsittelyä fonteissa ja kansitaiteessa, mutta yhtyeen muhevalla metallilla pinnoitettu rokki on kyllä puhtaan anglo-amerikkalaista. Kolmannella pienjulkaisullaan betonipossut ovat ujuttaneet mukaan soundiinsa entistä bluesehtavampia palasia, ja erityisesti kiipparit tekevät paketille gutaa.
Ryhmän edelliseen
Brezhnev’s Coctail EP:seen verrattuna vauhti tuntuu hieman rauhoittuneen, mutta samalla bändi on löytänyt pakettiinsa sitä aiemmin puuttumaan jäänyttä mojoa. Uudistuneen työkalupakin voimin musiikin rakennuspalikat asettuvatkin aivan eri tavoin paikoilleen ja esimerkiksi päälle viisiminuuttiseksi kasvava
Destiny on täyttä asiaa alusta loppuun asti. Kiekon selkein ässä on kuitenkin avauksena kajahtava
Darkness, jonka soundimaailma yllättää, hämmentää ja ilahduttaa etenkin taustojensa ansiosta. Siperian jamien pölyn laskeutuessa onkin todettava, että kasassa on kiistatta yksi vuoden suurimmista kotimaisista yllätyksistä, joten bändin nimi on parempi painaa mieleen. Veikkaan että nyt ollaan jonkin ison kynnyksellä.
Mika Roth
Derrida: Elämälle vieraita piirteitä
Räkä
Ympäri Suomen jakautunut mutta ainakin Bandcamp-sivuillaan kotipaikakseen Tampereen mainitseva
Derrida kaahaa ärhäkän hardcorepunkin maailmoissa metallisilla mausteilla. Heti nelibiisisen seiskan avausraidalla
Maailmassa vieraana yhtye louskuttaa tuplabasarilla, kuulostaen
Aten synkeällä laululla jopa
Mana Manamaisesti alavireisen junnaavalta. Laulusta löytyy tumman synkistelyn ohella myös ärinä-vaihde, josta siitäkin saa mukavasti selvää. Siinä missä soittomeuhka itsessään kiihdyttää välillä itsensä tukkoon, on laulussa tarpeeksi selkeä ja vahva ote pitämään touhussa punaista lankaa.
Otsalohkon kytkennöistä sukeltaa kiivaasti kouluampujan pään sisälle. Seiskan nimibiisi
Elämälle vieraita piirteitä pitää sisällään ihan tarttuvaa kertosäepaahtoakin, räyhäkkä ja synkkäpiirteinen tarinointi saadaan hyvin lentoon energisen paahdon keinoin.
Peräkamarin terroristit lähtee taustoittamaan uusnatsi-kotipojan maailmankuvan syntyä, "riittää kun on yksinäinen ja kaipaa hyväksyntää". Vaikka ilme on synkkä ja tarinaa annostellaan turboahdettuna, on lopulta Derridankin sanomassa valonpilkahdus: "kuinka paljon rakkautta me voimme yhdessä näyttääkään".
Ilkka Valpasvuo
DIP: The Story Of John Doe
Helsinkiläinen instrumentaalirock-yhtye
DIP julkaisee viiden kappaleen debyytti-EP:nsä. Instrumentaalin kitaratilutteluvetoisen musiikin ääripäät ulottuvat keskiössä olevan rockin ääreltä bluesimpiin syövereihin, surffin aallonharjalle ja miksei kantrin heinähattuisiin latotansseihin. Saatteessa kitaristi
Juha Siirilän biisikynän vaikutteiksi mainitaan
Joe Satriani ja
Danny Gatton. Kitara onkin vahvasti vetovastuussa. The Story Of John Doe-EP:n maisemamaalailuissa tasapainoillaankin eniten ehkä sen äärellä onko keskiössä biisi vai kitara?
Jo vuonna 2010
Mad Guitar Recordsin kokoelmalla julkaistu ensilevytys
Feel The Breeze avaa paketin ihan komeasti. Fuzz-vingutuksesta maalaileviin kaariin ulottuvan kitaran tietä taustoittaa mukavan jymäkän eteenpäinpyrkivä rytmiryhmä sekä jykevyyttä lisäävä komppikitara. Biisissä on oikeasti imua vaikka keskiössä onkin kitarahaara. Itse kun en mikään tiluttelun ystävä ole niin silti tämä kappale onnistuu siitäkin huolimatta koukuttamaan. Ei siis turhaan ole saanut jo viisi vuotta sitten positiivista hehkutusta. Mutta sitten - veikeän letkeä
Day At The Beach lähtee hölkkäämään vinkura silmässä kepeää kantrimpaa laitaa, mutta hoitaa hommaa hiukan liian nappi laudassa ja tilutus edessä. Tällaiseen ränttätänttään pitäisi saada mullan tuntu, nyt maistuu liian muoviselta kertakäyttökahvimukilta.
Funhouse ei nimestään huolimatta viittaa
The Stoogesiin vaan letkeilee auringossa kevyt-blues-tilutellen, jättäen vaikutelman lähinnä päämäärätiedottomasta AOR-sohelluksesta. Blah!
Minialbumin nimibiisi nostaa hiukan käyrää vaaniskelevammalla otteellaan. Junnaavammin blues ja tahallaan ikään kuin itseään taustalle jättävä kappale rakentaa hienosti pohjaa jolla tilumaalailukaan ei tunnu olevan liimattua vaan toimiva vastapaino. Minun korvaani mietiskelevämpi ja rauhallisempi ote toimii DIP:in touhussa huomattavasti hölkkää tai hötkyilyä paremmin. Päätöskappale
Nomad vaeltelee hevimmällä otteella, mutta syke on oikeastaan aika toimiva ja kulmissa ei ole liikaa jyhkeyttä. Ratti kääntyy mukavan kevyesti vaikka betonirekka alla onkin. Rumpufilleistä iso plussa. Hiukan sekava paketti siis, noin eri kappaleiden luomien fiilisten pohjalta. Parhaimmillaan jopa eturivin instrurock-laukkaa, pahimmillaan melko kamalaa.
Ilkka Valpasvuo
EHKÄ: Työttömän yövuoro
Mielilevyt
EHKÄ - siinäpä vasta oiva nimi yhtyeelle, joka on punk olematta silti oikeastaan punkkia.
Kaisan ja
Jannen muodostama partikkeli-duo kertoo tarinoita työnteosta ja tietysti uudesta kansantaudistamme, eli työttömyydestä. Muita aiheita lauluihin löydetään mm. materiasta, haaveista, muistoista ja
NOFX:n erinomaisuudesta. Tietysti.
EP:n viisi biisiä on kudottu kasaan harvoin ja karkein langoin, mutta yksinkertaisuus on tällä kertaa voimaa ja kun mukana on sopivasti
Leevi & The Leavingsin lanseeraamaa meininkiä, ei biisien parissa voi olla viihtymättä. Melodiat ovat samaan aikaan punkahtavia ja folkahtavia, mistä kiitos kuuluu lähes täysin akustiselle äänimaisemalle. Runkoelementeistä merkittävin on miltei vireessä oleva sähkökitara, rytmisoittimet ovat jääneet eksoottisen mausteen osaan, Kaisan soittama nokkahuilu sekä melodika luovat puolestaan miellyttävää tarttumapintaa vähäeleiseen meininkiin. Tarinat ovat pieniä kuin ihmiset, tuotanto on riisuttua ja ideat toteutetaan puhtaina sekä jalostamattomina – eli erittäin viehättävää ja vetovoimaista musiikkia. Näin vähillä aineksilla moni kakku lässähtäisi, mutta EHKÄ leipoo kasaan esimerkillisen punk-rock-pop-folk-joku muu mikä –kakun. Minä pidin, oikein kovasti.
Mika Roth
Extinction in Progress: Devoured
Kolmannen pienjulkaisun merkkipaalun saavuttanut
Extinction in Progress luottaa progehtavan ja jenkkihenkisen äärimetallin voimaan, kuten aiemmalla kahdella julkaisullaankin. Pahaenteisyyttä uhkuvan intron ja neljän oikean kipaleen muodostama metallipyörre tempaakin nopeasti mukaansa, kun entistä äärimmäisempään suuntaan suuntaava yhtye löytää revittelystään yhä enemmän ja enemmän tasoja.
Äärimetallin saralla vastaan tulee usein kysymys siitä, kuinka pitkälle asioita voi venyttää, ilman että kokonaisuus kääntyy hallitsemattomaksi kaaokseksi. Ja nimenomaan sellaiseksi kaaokseksi jota tekijät eivät missään vaiheessa halua. Vaasalaiset eivät onnekseen astu tähän metallimiinaan, sillä viisikko hallitsee sovittamisen jalon taidon sekä poikkeuksellisen korkean ymmärryksen siitä, kuinka paljon eri palasia yhteen kappaleeseen voi upottaa ilman, että koko biisi uppoaa metallisuohon. Upein esimerkki eri elementtien välisestä tasapainosta on
Scarlet & Blue, jonka tornadomaisessa voimassa kaikki asettuu kohdilleen: tunnelma on samaan aikaan raskas ja ilmava, massan paino on tonneja mutta silti kuulija ei tukahdu metallivyöryn alle. Lopputulos saattaa kuulostaa helpolta, mutta äärimetallin saralla tuo jos mikä on äärimmäisen vaikea asia saavuttaa. Ainoa mieleen nouseva kysymys tämän täydellisyyttä hipovan paketin jälkeen on: joko seuraavaksi olisi sen pitkäsoiton vuoro?
Mika Roth
Famine Year: Lopun alkua
Make A Difference - Build A Pipe Bomb
Crust punk, Grindcore, Hardcore punk, metalli... Kaikki nämä sopivat kuvaan helsinkiläisen
Famine Yearin kohdalla, joka tarjoilee kuulijoilleen kaikkiaan yhdeksän kappaletta seiskatuumaisessa muodossa. Suomen kielellä äristen ja kirkukarjuen itseään ilmaiseva nelikko pysyttelee lyhyenä ja ytimekkäänä, aihepiirin liikkuessa aika yksioikoisesti porvareita vastaan valkoisen miehen maailman määrätessä marssitahdin. Oikeastaan vain lähemmäs kolmeminuuttisessa päätösraita
Ristilläroikkujassa on sanakäänteitä enemmän, näkökulmana että turhaan muiden ristejä kannat. Paketti on energinen ja ihan tasapainoinen omassa sarjassaan, mutta varsinaista massasta erottavaa erityispiirrettä tai biisillistä kuningasideaa en Lopun alkua -plätyltä tahdo löytää. Kelpo levy, ei sen enempää tai vähempää.
Ilkka Valpasvuo
Full Moon Rock n Roll Band: Keep Rocking
Rock on rajaton riemu, joten edes edesmenneelle
Johnny Winterille omistettu kiekko ei soi tietenkään mollissa. Kotimainen luotisuoraa rockia veivaava
Full Moon Rock n Roll Band työstää kuuleman mukaan parhaillaan uutta materiaalia, jonka mukana on myös soittajien omia biisejä, mutta ryhmän esikois-EP:lle on kelpuutettu vain neljä rock’n’roll lainaa. Eipä sen puoleen: lainat ovat sieltä parhaasta päästä.
Täyden kuun rokkarit ovatkin pureutuneet perusasioihin, kuten rollareiden
Let It Bleediin ja
Lennonin
Rock & Roll Peopleen, mutta nelikko ei ole mikään suora jukeboksi vaan pyrkii löytämään oman kulmansa jopa
B.B. Kingin
Rock Me Babyyn. Kiekon ainoa hudilta tuoksuva vetäisy onkin
Chuck Berryn
Thirty Days, joka ei rullaa vaikka vauhtia lykätään resiinaan kuinka. Bändin soitossa on muhevuutta, mutta coverit ovat vasta covereita ja niitä omia hedelmiä odotellessa ei voi kuin arvailla, kuinka korkealle ryhmän kone saattaa vielä nousta.
Mika Roth
M.O.R.A.: Halveksunnan aika
Vuoden 2011
esikoisellaan hyvät jalanjäljet jättänyt helsinkiläinen hardcore-jyrä
M.O.R.A. on monen mutkan jälkeen saanut valmiiksi kuuden kappaleen Halveksunnan aika -EP:n. Muun muassa äänityskoneen kovalevyn kärvähdyksen ja pari raskautta ja niistä johtuvia miehistönvaihdoksia sisältävä prosessi otti aikansa mutta lopputuloksesta paistaa edelleen vähintään yhtä vahva vihainen, iskevä ja kipakka hoocee kuin neljän vuoden takaisesta debyytistä. Toiselle mikkinaiselle
Piialle ja basisti
Katjalle omistettu teos on siis samalla heidän joutsenlaulunsa yhtyeessä ja yhden aikakauden päätös.
Yhtyeen suomenkieliset vokaalit ammutaan ulos voimalla ja raivolla mutta samalla sen verran melodisesti että meuhkaa pystyy seuraamaan ihan ilman saatelehtisen sanalistojakin. Some-kulttuuria suomiva
Nykyajan narrit, ryyppäyskulttuuriin sukeltava
Iltasatu, television jumalaksi nostava
Ajan henki ja työelämän odotuksille keskaria näyttävä
Jaksaa jaksaa ovat kaikki mainioita kipakoita luentoja ärhäkän lanauksen nälkään. Hyvä.
Ilkka Valpasvuo
Raja Crew: Aisle of Mist
Jotkin yhtyeet ovat tarkkoja siitä mihin genreen kuuluvat, toisia ei saa puolestaan sijoittaa mihinkään lokeroon. Tamperelainen
Raja Crew kuuluu kiistatta jälkimmäiseen joukkoon, mutta yritetään nyt kertoa ryhmän tyylistä jotain. Pohjana on kitaravetoinen rock, etenkin alternative on niitä sanoja jotka tulevat nopeasti mieleen, meno on hengeltään eteeristä olematta silti mitään pilvissä roikkumista. Sovituksissa on pieniä viitteitä vonhertzenmäiseen kevytprogeiluun, enkä sulkisi pois
Anatheman perintöä – noin fiilisten luojana nyt ainakaan.
Raja Crew osaakin kiistatta luoda tunnelmia ja sovittaa niistä mielikuvia ruokkivia äänimaisemia, mutta itse sävellysten ansiot eivät yllä aivan samalle tasolle. Kolmesta kappaleesta vahvin on avaukseksi sijoitettu nimibiisi
Aisle of Mist, mutta jopa sen parissa jää tunne toteutumattoman potentiaalin musertavasta määrästä. Bändi lupaa täyspitkää albumia syksyksi, joten toivottavasti ongelmat tehojen puolella on saatu ratkaistua siihen mennessä.
Mika Roth
The Ruffes: Made in Bubble
Laukaa ei nousse kovinkaan monelle mieleen kun mietitään kotimaisen funkkaavan alternative rockin pientä maailmaa, mutta niin vain
The Ruffes on kotoisin tuolta Jyväskylän kyljestä. Esikois-EP:nsä miniversumiin trio on hakenut lisäaurinkoa ja voimaa aina Kalifornian paahteesta saakka, eikä taustalla hehkuva Los Angelesin wiba ainakaan heikennä kiekon vetoa.
Valkoiset miehet eivät mahdollisesti funkkaa kuten tummemmat veljensä, mutta The Ruffes on onnistunut luomaan vedosta ja rososta mielenkiintoisen hybridin. Kolmikon vaikutteita ei voi kuin arvailla, mutta lopputuloksesta mieleen nousevat helposti
Rage Against the Machine sekä etenkin hiukan vanhempi
Red Hot Chili Peppers, joka puskee pintaan etenkin
Curtain Callin ristiaalloissa. Yritys on kovaa ja panokset vielä kovempia, mutta jotain The Ruffesin väännöstä jää vielä tällä erää puuttumaan, vaikka periaatteessa kaikki merkittävimmät osat ovat jo kohdillaan.
Mika Roth
Panssarijuna: Punainen kukko / Talmud Beach: Summertime Mother -split
Jotenki Groteskii
Jotenki Groteskii on niputtanut samalle seiskatuumaiselle biisin verran kahta kotimaista rokkijunaa, traumabluesia kiskovan
Panssarijunan sekä ainakin aiemmin hieman kevyempää bluesboogieta soittavan
Talmud Beachin. Tällä levyllä kaksikko tukee hyvin toisiaan.
Panssarijuna pistelee samaan aikaan kesäisen ilmavasti mutta munakkaan uhmakkaasti suomenkielisellä Punaisella kukollaan. Kukkoilussa on sopivassa tasapainossa rintakarvaa ja pilkettä silmäkulmassa. Kanalan portit on auki ja sisään asteli punainen kukko! Tämän rallin kohdalla traumablues on vasta ehkä tulossa, nyt mennään rinta rottingilla kohti uusia seikkailuja. Isäntä toki saapuu kera haulikon, mutta surmatyöt jätetään soolojen tieltä seuraavaan lukuun. Hyvää kaahausta!
Talmud Beach sukeltaa melko huuruiseen junnauspsykedeliaan Summertime Motherillaan. Englanninkielinen maalailu pitää sisällään munakkaan rintakarvan ihan Panssarijunan tapaan, mutta ilme on muuten enemmän öisen vaelteleva ja proge siinä missä Juna lainaa kiimaansa mausteita suomirockin puolelta. Ehkä juuri ytimekkyytensä takia Punainen kukko on näistä kahdesta mieleenpainuvampi, vaikkei Kesäajan Äiteessäkään mitään varsinaista valuvikaa ole.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5783
