Nits (NED)

Hollannin hetken ja tunnelman pop-mestarit valloittivat 40-vuotisjuhlakonsertissaan harvinaisella yhdistelmällä hyväntuulista lempeyttä, sympaattisuutta, virtuositeettiä ja taiteellisuutta.

Niistä on Nits tehty - ja niistä se ammentaa musiikkinsa hamaan loppuun saakka. Parhaiten hollantilaiskolmikon sävykkään pop-musiikin ajattomuutta kuvaakin juuri se, että neljältä vuosikymmeneltä peräisin olevat laulut limittyvät konsertissa kokonaisuudeksi, josta on käytännössä mahdoton sanoa miltä vuodelta mikäkin biisi alun perin on. Nits kun ei ole vanhentunut vuosien saatossa kuin ulkonäöltään.

Siitä kertoo omaa todistevoimaansa myös se, että yhtyeen 40-vuotisjuhlakonsertti Tampere-talon pienessä salissa oli yksi parhaista - ellei paras - niistä viidestä joita olen saanut olla todistamassa. Vaikka Nits on näihin päiviin saakka tehnyt varsin hyviä albumeja, osasyy keikan hyvyyteen saattaa olla myös siinä, että tällä kertaa biisivalinnat eivät painottuneet uuteen, keikoilla promottavaan levyyn.

Henk Hofstede (s. 1951), Robert Jan Stips (s. 1950) ja porukan kuopus Rob Kloet (s. 1952) eivät olleet kuitenkaan liikkeellä millään hittikavalkadilla. Esimerkiksi konsertin kohokohdat olivat kaikki tavallisia ja unohdettuja albumiraitoja: jykevänä sovituksena täräytetty Office at Night (1980), varsin nerokkaasti ilman puhaltimiakin toimiva Think It Over -rallattelu (1984), Tampereesta kertova Lenin And the Wounded Angel (2008) ja The Swimmer (1987). Parhaiden esitysten painottumista 1980-lukuun voi pitää pienoisena yllätyksenä, sillä omat Nits-suosikkini löytyvät nimenomaan 2000-luvun albumeilta. Mestarillisen Wool-levyn Crime & Punishment (2000) ja saksaksi laulettava Schwebebahn (2012) olivat toki komeita esityksiä nekin.

Nits-trion persoonallisuudet ovat reilusti enemmän kuin osiensa summa. Robert Jan Stipsin luovuus ja virtuositeetti pirskahtelevat koskettimille koko kirjossaan ja ilman minkäänlaisia estoja. Rob Kloet edustaa lyömäsoittajien keskuudessa äärimmäisen harvinaista "vähemmän on enemmän" -koulukuntaa, jolloin jokainen ääni on äärimmäisen harkittu. Kahta hyvin erityylistä soitantaa yhdistää kuitenkin äärimmäinen tyylikkyys ja dynamiikka. Kun rinnalla on näin tavattoman taitavat soittajat, Henk Hofstede voi soittaa kitarallaan lähinnä rytmiä (vaikka välillä hän vieraili myös muutaman muun instrumentin parissa) ja keskittyä oleellisimpaan: tyylitajuiseen laulutulkintaan, joka kruunaa kolmannen syyn siihen miksi Nits kannattaa nähdä nimenomaan livenä. Neljäs syy on vanhojen pappojen vallaton ja jopa lapsenmielinen (muttei milloinkaan lapsellinen) maailmankatsomus, ja viides Telmanin veljesten taito miksauksessa, valaistuksessa ja lavastuksessa. Tällä kertaa aina yhtä intiimi olohuonetunnelma oli luotu teatterispoteilla ja ketjuksi muodostetuilla hehkulampuilla. Taustakankaalle heijastettiin Hofsteden vuosien varrella kuvaamia videoita ainakin markka-ajan Tampereelta, talvisesta Helsingistä ja Pariisista. Kankaalle oli luotu kolme "ikkunaa", joista maailmaa kulloinkin katsottiin (usein pätkät olivat hotellihuoneista, tuoreen erinomaisen Hotel Europa -livelevyn ideaa mukaillen).

Väliajan kera lähemmäs kolmen tunnin iltaan mahtui peräti 27 biisiä ja iso läjä kiinnostavia ja hauskoja välispiikkejä taustoista laulujen (tai kankaalla näkyvien videoiden) takaa. Tässä piileekin yksi Nitsin lukuisista hienouksista: kun sävellykset ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, silloin tällöin matkaan osuva heikompikaan veto ei ehdi latistaa tunnelmaa. Ainoastaan Adieu, Sweet Bahnhof -hitissä (yksi kolmesta biisivalinnasta, jotka yleisö sai huutoäänestää kulloinkin kahdesta vaihtoehdosta) tuntui, että Hofstede on melko kypsynyt esittämään kappaletta. Toisessa huutoäänestyksessä kakkoseksi jäi valitettavasti Nitsin kauneimpiin balladeihin lukeutuva The Bauhaus Chair, mutta onneksi katalogi on niin laaja, etteivät keikat perinteisesti jätä jossittelun varaa. Bändi taputettiin heidän itsensäkin yllätykseksi peräti kahteen otteeseen uudestaan lavalle, mitä ei pikaisen selvittelyn perusteella ollut tapahtunut tämän vuoden keikoilla lainkaan. Onneksi näin, sillä koko keikan päättänyt Sketches of Spain ansaitsee vakavasta aiheestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi - aina paikkansa.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Kalle Tuominen