EyeHateGod (USA), Kohti Tuhoa

Naamalle pauhaava loskainen tuuli riepotteli Helsinkiä maaliskuun viime metreillä. Puhutaanko nyt musiikista, säästä vai molemmista?

Vuonna 1988 New Orleansissa perustettu EyeHateGod on bändi, jolla on Maine. Sotkuinen ja levoton historia sopii erittäin hyvin sludge-möyrinnän synnyn kannalta kenties oleellisimman orkesterin harteille, mutta painolasti ei toisaalta poista tosiasiaa, että bändi on edelleen musiikillisesti merkittävä – ei nostalgia-akti, ”jota vain pitää mennä katsomaan”. EHG kävi Suomessa viimeksi 2013, ja vähällä oli, ettei kerta jäänyt viimeiseksi, sillä alusta asti bändissä kannuttanut Joey LaCaze menehtyi pian kiertueen jälkeen. Isoihin saappaisiin kuitenkin löytyi korvaajaksi lujakätinen mies nimeltä Aaron Hill, ja karavaani on jälleen tien päällä.

Kiertue alkoi Helsingistä maaliskuun viimeisenä maanantaina. Sää oli aivan karsea, mikä tuntui ainoastaan sopivalta. Avaajana toimi paikallinen Kohti Tuhoa, jossa näkyi tuttuja kasvoja erinäisistä akteista. Huomionarvoisin näistä lienee Speedtrap, joka asetti aivoihin olettamuksen siitä, ettei älyttömiä tempoja, lanaavia riffejä tai kirpeitä sooloja puuttuisi. Näin olikin, joskin niitä sooloja nyt ei ehkä tässä bändissä niin laajalti viljellä. Viime vuonna ensimmäisen seiskatuumaisensa julkaissut bändi höykytti menemään erittäin armottomat, mutta laadukkaat 20 minuuttia. Standardin mukaista, ehkä, mutta hardcore-keikan jännitteen kannalta se on yhä optimaalinen mitta.

Soundit tuntuivat vähän liian tunkkaisilta, eikä näin ollen nelikon seiskatuumaisen kolkko tunnelma välittynyt aivan odotusten mukaisesti. Toisaalta parempikin näin, sillä sain jotain mitä en odottanut. Raivokas jyräys piti sisällään kaoottista voimaa kuin kaulan ympärille sidottu kettinki. Paineen kasvaessa kiristävä tuska ei tee muuta kuin pahene. Siinä fiiliksessä on omanlaisensa katarsis, jonka voi löytää vain hardcore-keikalta. Luonteenomaisen painoarvonsa KT:n perinteikkääseen, mutta tanakkaan rytyytykseen tuovat Helenan vokaalit. Viiltävä, ja näissäkin oloissa yllättävän selkeä ulosanti oli virkistävää.

Lähes akateemisen vartin viitearvoissa lavalle kavunnut EyeHateGod toikin esille sitten jotain, mistä ei akateemista sisältöä sen kummemmin kannattanut haeskella. Varhaisemmalle materiaalille ominaisempaa kyrväkästä hardcorea, groove-pitoista, muttei painotteista, bluesin makuista riffijyrää, älyttömiä feedback-muureja, primitiivistä mättöä. Kaiken keskellä Mike Williamsin raastava rähjäys. Näin se tulisi tiivistää, mutta kokonaisuudelle tiivistys ei antaisi sen ansaitsemaa arvoa.

Soundit iskivät aivan törkeällä voimalla, mutta yllättävän selkeästi, ja koko puolitoistatuntisen ajan sai olla varpaillaan. Tunne siitä, että pakka leviää koska tahansa päämäärättömään kaaokseen, mutta pysyy silti juuri ja juuri koossa on aika ainutlaatuinen – ja epäilemättä yksi niistä asioista, mitä EHG:n genrelle suomista antimista on moni bändi jäljitellyt. Tässä mielessä historian painolasti ja edellä mainittu Maine lienevät livekokemuksen kannalta asioita, jotka on välttämätöntä ottaa huomioon.

Aivan maineensa mukainen orkesteri ei silti lava-aktina ollut. Ollakseen yksi kantaisistä genressä, joka toisinaan naurattaa äärimmäisen jäykällä vakavuudellaan ja antisosiaalisuudellaan, on EHG aika rento ja sosiaalinen. Treenikämppämäinen säätäminen, hetkessä eläväinen turinointi ja nousuhumalainen vitsailu toivat touhuun enemmän punkkikeikan tuntua – ainakin aina siihen pisteeseen asti, kun räyhäkäs kone pääsi seuraavaan biisiin käsiksi.

Ympäri bändin pitkää diskografiaa kierrellyt settilista tarjoili aivan loputtoman tuntuisen kasan timanttisia riffejä sekä laiskimmillaankin tiukan täsmällistä soittoa, ja mikä parasta, keikka tuntui käyvän sitä kuumemmaksi ja rajummaksi, mitä pidemmälle se eteni. Äänenpaineen määrä, tyylisuunnan tinkimättömyys ja musiikillisten suvantojen olemattomuus huomioon ottaen olisi kokovartalopuudutus ollut todennäköisempi vaihtoehto. Punaista lankaa tai taiteellisesti suunnitelmallista dramaturgiaa oli turha etsiä, mutta kuka helvetti niillä mitään tekee, jos jännite kestää, mättö iskee ja maanantain ruma arkisuus on jossain todella kaukana.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund