Billy Idol: Dancing With Myself – Elämäni

Billy Idol tuli, näki ja valloitti 80-luvun rokkaavalla dancepunkillaan, tuhoutuen miltei itse siinä samalla. Nyt mies muistelee tekojaan lähinnä todeten ja ilman katkeruutta. Joskus on raskasta tanssia erityisesti itsensä kanssa.

Like

Rehellisyys on hieno asia ja rehellisyys omia muistelmia kirjoittavassa rokkarissa on sitäkin hienompaa, etenkin kun kaikki tuntuu kumpuavan artistin omasta sydämestä. Olen lukenut monia omaelämäkertoja, joissa tekijät ovat katsoneet takaisin ja löytäneet syyllisiä vastoinkäymisiinsä ties mistä, mutta en ole lukenut aiemmin näin suoraa, rehellistä, puhuttelevaa ja konstailematonta teosta, kuin mitä William Broadina vuonna 1955 syntynyt Billy Idol on kirjoittanut.

Ei liene mikään yllätys, että punk-taustainen mies kirjoittaa suoran ja hienostelemattoman kirjan, eiväthän miehen lyriikatkaan ole varsinaisesti mitään Blaken tai Keatsin töitä. Idol on kuitenkin onnistunut löytämään neutraalin ja toteavan kulman tapahtumiin ja mies osaa jopa pyytää anteeksi niiltä tahoilta, jotka hänen mielestään moisen ansaitsevan. Eikä opus ole mitään myötähäpeää synnyttävää ulinaa, vaan Idol käy kylmän viileästi läpi tapahtuneet ja kiteyttää pahoittelunsa aina noin yhteen lauseeseen. Turha katumuksestakaan on sen kummempaa saippuaa puristaa.

Kirja käynnistyy vuoden 1990 moottoripyöräonnettomuudella, joka oli viedä mieheltä hengen ja muutti tämän elämää tyystin monellakin tapaa. Kriisin jälkeen siirrytään perinteiseen, eli kronologiseen, tyyliin, jossa painopiste on miehen ensimmäisten 25 vuoden elämässä. Kasvaminen niin Yhdysvaltojen kuin Britanniankin puolella ja näiden kahden modernin kulttuurijättiläisen perimän yhdistäminen osataan taustoittaa aikakauden tapahtumiin: Elviksen läpimurtoon, Kennedyyn, beatlemaniaan ja siihen 70-luvun alun myllerrykseen, josta kasvoi vääjäämättömästi punkin ensimmäinen aalto.

70-luvun alkupuolen Lontoo esittäytyy näissä kohdin ankeana paikkana, joka ei todellakaan svengannut – ei ainakaan muutosta kaipailleiden kapinallisten tahdissa. The Roxy –klubin ja Bromleyn porukan syntyajat nähdään puolestaan nostalgisena kulta-aikana, ja sellaisia ne taatusti osallistuneille olivatkin. Runsaasti tilaa saa myös Idolin ensimmäinen levyttänyt bändi Generation X, sekä yhteistyö sen toisen moottorin, TonyJamesin, kanssa. Kaksikon uurastuksen tuloksena syntyneistä albumeista kunniamaininnan ansaitsevat etenkin kaksi ensimmäistä, muun materiaalin – ja etenkin ilman tekijöiden lupaa julkaistun Sweet Revenge -pitkäsoiton – saadessa puolestaan Idolilta tuomion.

Soolotöistään Idol muistelee suurimmalla lämmöllä ensimmäistä pitkäsoittoaan, eikä häpeä mitään, ei edes vuonna 1993 ilmestynyttä Cyberpunk-albumia, joka on jakanut miehen fanikunnan selvimmin kahteen leiriin. 80-luvun megatähteys oli kuitenkin lopulta eräänlainen kirous ja moniin addiktioihin sortunut tähti menetti omastakin mielestään täysin suuntansa, niin elämässä kuin urallaan.

Vaikean 90-luvun loppusuoralla yhteistyö kitaristi Steve Stevensin kanssa käynnistyi taas milleniumin lähestyessä, mutta yksikään tuon jälkeen syntynyt levy ei saa puhtaita papereita, tuoreinta Kings & Queens of the Underground -kiekkoa lukuun ottamatta. Kaikki muut albumit, uran avannut Don’t Stop EP ja merkittävä määrä singlejä käydäänkin huolella läpi, mutta kuinka ollakaan, vuoden 2006 Happy Holidays -joulualbumi sivuutetaan täysin. Ja ihan syystäkin.



Lopussa Idol punoo henkilökohtaisen elämänsä lankoja takaisin yhteen ja tunnustaa olevansa kaikesta huolimatta – tai ehkä juuri sen kaiken ansiosta – onnellinen mies. Eikä hän lopeta rokkaamista, ei ainakaan omien sanojensa ja sen vaikutelman perusteella mikä tästä helposti luettavasta kirjasta jää.

Mika Roth