The Ukulele Orchestra of Great Britain (UK)

"Erään sanonnan mukaan bändit soittavat isoissa ja perinteikkäissä konserttipaikoissa kahdesti urallaan: ensin, kun ura on nousukiidossa ja sitten, kun ura on laskusuunnassa. Niinpä on suuri kunnia esiintyä teille jälleen."

Kun kahdeksan ukulelen soittajaa laitetaan samalle lavalle yhteensä pariksi tunniksi, on päivänselvää että pelkästään tällä sapluunalla homma ei mitenkään kanna kokonaisen konserttisalikeikan mittaa. Onneksi myös The Ukulele Orchestra of Great Britain on oivaltanut tämän jo varhain. Niinpä jo 30 vuotta kasassa olleessa ukulelen ilosanomaa levittävässä poppoossa kaikki ovat paitsi soitto- ja laulutaitoisia myös komiikan hallitsevia.

Toisaalta, tukeehan jo bändin sisäänkirjoitettu ajatus tätä, sillä soittajilla on monenlaista taustaa ukulelensoiton ulkopuolelta teatteri- ja näyttelijätyöstä Thin Lizzyn lämppäribändin kitaristiin ja Frank Zappan roudarina toimimiseen. Klassisen kitaran kuvioita voi kuulla vähän siellä sun täällä. Tai ainakin luulla kuulevansa. Todellisuudessa ainoastaan yhdellä bändin jäsenistä on musiikillinen koulutus. Myös korrekti ja konservatiivinen pukeutuminen saattaa hämätä ajatuksen tällaisille kiertoradoille.

Orkesterin "moshaava hippi" Dave Suich jakoi konsertin alkupuolella yleisölle kuplamuovia, "jotta on tekemistä, jos on tylsää". Sen paukuttelua ei penkeiltä kuulunut, kun "Uket" sukelsivat samalla pieteetillä Pulp Fiction-elokuvateeman surf-sävyistä italialaiseen patetiaiskelmään, The Clashiin ja tuoreempiin pop-hitteihin. Tällaisessa käsittelyssä jyvät kuoriutuivat akanoista armotta: esimerkiksi Daft Punkin Get Luckyn versiointi maatalon eläimien äänillä kuorrutettuna ja Pharrell Williamsin Happy ottivat selkävoiton Lady Gagan Born This Waysta ja Adelen Rolling in the Deepistä.

Orkesterin vahvuus onkin paitsi viihdyttämis- ja soittotaito myös suhteellisen tunnettujen ja (useimmiten) hyvien laulujen versiointi. Vaikka johonkin väliin tuli vaatimattomampi esitys, seuraavaa odotti entistä malttamattomampana. Ohjelmisto oli lähes kokonaan uusiutunut bändin viiden vuoden takaisesta ensimmäisestä Suomen-konsertista samaisessa salissa. David Bowien Life on Mars? -klassikon ympärille koottu huikea pop-laulujen sekoitus oli sentään ennallaan, eikä esitys mennyt kakofonian puolelle vaikka parhaimmillaan esitettiin ainakin kuutta laulua samaan aikaan.

Vaikka käytössä oli erilaisia ukuleleja bassoukulelesta sähköiseen, orkesterin sointi ja sävyt näillä nelikielisillä pikkukitaroilla olivat silti aikamoinen suoritus. Blurin Song 2 ja The Clashin Should I Stay Or Should I Go olivat ihan aidosti dynaamisia vetoja, Chicin Le Freak tavoitti discon tanssisävyjä ja Hyvät, pahat ja rumat -elokuvamusiikki toi verkkokalvoille tuulen tanssittamassa pientä hiekkapilveä saluunan edessä. Eli kuten bändin toinen naisjäsen Hester Goodman lohdutti bändin "pienimmän instrumentin" omistajaa: "Ei koolla ole väliä, vaan sillä miten sitä käyttää".

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen