26.01.2015
Vuosi 1967 oli Bob Dylanin tuottoisimpia, vaikka studiolevyjä julkaistiinkin vain yksi. Kuuluisia Basement Tapes -demoäänityksiä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa siinä muodossa kuin ne oli alun perin tarkoitettu. Hiljattain löytyneiden saman vuoden ylijäämätekstien ympärille on puolestaan koottu New Basement Tapes -kollektiivi.
Marraskuu 2014. U2:n laulusolisti Bono joutuu New Yorkin keskustassa pyöräilyonnettomuuteen ja loukkaantuu vakavasti. Vajaa vuosi myöhemmin hän kykenee jälleen aloittamaan luovan työn ja kutsuu bändinsä äänityksiin. Tarkoituksena on laittaa nauhalle demoja muiden artistien laulettaviksi. Kappaleista tulee lopulta hittejä neljälle eri artistille, mutta U2 tai Bono ei julkaise omia versioitaan näistä lauluista. Samoissa äänityksissä nauhalle tarttuu kuuden levyn verran lauluja, ja samalla syntyy ainakin parikymmentä levyttämätöntä lauluntekstiä - ja uusi musiikkityyli. Samassa kuussa kun nämä äänitykset loppuvat, Bono käy eri bändin kanssa levyttämässä albumin, jonka sanoitukset ovat täysin eri maailmaa kuin nämä U2-levytykset ja musiikki kulkee kaikkia trendejä - ja hänen aiempia levytyksiään - vastaan. Hän julkaisee tuon levyn vielä samana vuonna. Se nousee klassikoksi, joka vielä 40 vuotta myöhemminkin arvotetaan Rolling Stone -lehden kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalle.
Vertailu on epäreilu monestakin syystä, mutta se antaa kuitenkin perspektiiviä. Tarkoitus ei ole myöskään pilkata Bonoa, hän nyt sattui joutumaan samalla tapaa onnettomuuteen kuin Bob Dylan moottoripyöränsä selässä New Yorkissa 29. heinäkuuta 1966. Dylanin loukkaantuminen ei toki ollut niin vakava kuin Bonon: useimpien lähteiden mukaan hän mursi useita kaulanikamia ja sai vakavia asfaltti-ihottumia, mutta totuuden tietää vain Dylan itse ja hänen silloinen lääkärinsä.
1966. Dylan oli tullut fyysisesti ja henkisesti poikkeuksellisen raskaalta Australian ja Euroopan kiertueelta (buuauksia ja kuuluisa yleisön "Juudas!"-huuto keikoilla, kun hän otti sähkökitaran esiin), jota amfetamiinin käyttö ei ollut ainakaan auttanut. Hän oli julkaissut reilun kahden vuoden sisään viisi klassikkoalbumia, joista kolme viimeisintä muuttivat pysyvästi rock-musiikkia: Bringing It All Back Home, Highway 61 Revisited ja tupla-albumi Blonde on Blonde.
Dylan oli ollut tien päällä lähes viisi vuotta. Kun tämän rumban jälkeen kotioloihin perheensä kanssa rauhoittuneen taiteilijan manageri Albert Grossman oli myynyt hänet 64 keikan Amerikan-kiertueelle heti elokuusta alkaen, ei ole mikään ihme jos onnettomuuden seurauksia teki mieli vähän liioitella. Olosuhteet huomioiden tuo onnettomuus saattoi hyvinkin pelastaa miehen. Tuosta vuoden 1966 heinäkuisesta päivästä tulikin vedenjakaja miehen uralle. Dylan ei tehnyt kiertueita kahdeksaan vuoteen, ja musiikillisesti hän lähti jälleen uuteen suuntaan.
Tuo suunta lähti kehittymään kesäkuussa 1967. Tässä vaiheessa on huomioitava, että Dylanin rokkivaihe ei ollut aivan samasta puusta kuin aikalaistensa Rollareiden ja The Whon liukkaisiin riffeihin ja seksikkääseen svengiin perustuvat paheelliset tanssipalat. Näihin verrattuna Dylanin ja The Hawksin (myöhemmin The Band) 1966 kiertueella esittämä musiikki oli rujoa ja raakaa hiekkapaperin makuista kolausta - oman aikansa noisea. Kun artisti nosti luurin pyytääkseen saman bändin studioon toukokuussa 1967, he tuskin osasivat aavistaa että tulisivat kesän aikana äänittämään kuusi kelallista ja lähes 150 raitaa musiikkia, jossa ei käytännössä ollut mitään jäljellä edellisen kiertueen musiikillisesta maisemasta. (Esimerkiksi lämmittelynä vedetyssä Blowin' In the Windissä oli toki samoja kaikuja, mutta tätä historiaa kirjoitetaan nyt uusien laulujen kautta).
Vaikea uskoa, että musiikillinen linjanmuutos olisi myöskään johtunut siitä, että rumpali Levon Helm liittyi porukkaan vasta äänitysten loppuvaiheissa. Kaikki Big Pink -rakennuksen kellarissa kesänsä viettäneet olivat multi-instrumentalisteja, ja Dylan tuskin oli päättänyt laulujensa muotoa sillä perusteella, että tietty rumpali ei päässyt paikalle.
Oli miten oli, tämä porukka heitti pysyvän vaikutuksen populaarimusiikkiin tehneen modernin rokkivaihteen ikkunasta ulos ja otti tilalle menneisyyden, tehden siitä jotain uutta. The Basement Tapes -nimellä tunnetuissa äänityksissä oli läsnä koko amerikkalainen musiikkiperinne tuntemattomista kantriartisteista vanhoihin bluesmiehiin ja 1950-luvun rokki-idoleista Yhdysvaltain sisällissotaakin vanhempiin unohdettuihin folk-lauluihin.
Dylan oli musiikin ensyklopedia ajassa ennen helposti saatavilla olevia nuottikirjoja, internetistä puhumattakaan. Tämän historian pohjalta hän sävelsi uusia lauluja, joita voidaan ilman sarvia ja hampaita pitää alkuräjähdyksenä musiikkityylille, joka kolme vuosikymmentä myöhemmin sai nimen vaihtoehtokantri tai americana. Niinkin erilaisten artistien kuin Bruce Springsteenin, Beckin, First Aid Kitin, Neil Youngin ja The Killersin laulut ovat Basement Tapes -nauhoitusten musiikillista jälkikasvua, olivatpa heidän vaikutteensa tulleet suoraan tai toisen käden kautta.
Siksi ei ole väärin sanoa, että Basement Tapesin merkitys kasvaa koko ajan: Neil Young julkaisi debyyttialbuminsa toki jo 1968, mutta esimerkiksi Joose Keskitalon erinomaisen Ylösnousemus-albumin (2014) eräänlainen pääraita lainaa Basement Tapesin You Ain't Goin' Nowherea. Niin ikään tälle jutulle otsikkonsa lainanneen Jarkko Martikaisen sooloura olisi kovin erilaista ilman Bob Dylania ja näitä sessioita, sillä ei pidä unohtaa että nämä äänitykset muokkasivat myös Dylanin omaa musiikillista maaperää, mistä saatiin osviittaa hieman myöhemmin. Basement Tapes teki samalla kotikutoisista äänityksistä yleisesti hyväksyttävämpiä - asia, joka on rohkaissut monia artisteja äänittämään omaa musiikkiaan.
Kellarisessioiden alkuperäinen tarkoitus oli siis tehdä demoja muiden artistien laulettavaksi. Ensimmäisen niistä (Too Much of Nothing) teki hitiksi vielä samana vuonna Peter, Paul and Mary. Ian & Sylvia, brittien listaykköseksi noussut Manfred Mann (The Mighty Quinn), brittilistan viidenneksi yltäneet Julie Driscoll ja Brian Auger (This Wheel's on Fire) sekä The Byrds (You Ain't Goin' Nowhere ja Nothing Was Delivered) seurasivat perässä - kaikki puolen vuoden sisään.
Vuoden 1967 lopussa Dylan äänitti ja julkaisi ilman The Bandia vielä kantrivaikutteisen klassikkoalbuminsa John Wesley Harding, josta Judas Priest nappasi nimensä ja Dylanin kenties kuuluisin fani Jimi Hendrix yhden isoimmista hiteistään ja kaikkien aikojen parhaista cover-versioista (All Along the Watchtower).
Basement Tapes -äänitysten menestyneet cover-julkaisut herättivät fanien kiinnostuksen, ja rockin historian ensimmäinen merkittävä bootleg-äänitys Great White Wonder ilmestyi markkinoille 1969. Tämän jälkeen myös muita Basement Tapes -nauhoituksia tuli myyntiin epävirallisia teitä. Lopulta 1975 - kenties Blood on the Tracks -albumin menestyksen siivittämänä, Dylan yllättäen myöntyi viralliseen julkaisuun. Hän ei kuitenkaan halunnut mukaan niitä lauluja, jotka oli ehtinyt julkaista sittemmin, muodossa tai toisessa.
Loistokkuudestaan huolimatta albumi ei sinänsä edustanut näitä äänityssessioita, sillä kokoomistyön tehnyt The Band -nokkamies Robbie Robertson otti mukaan myös kahdeksan toisaalla äänitettyä The Band -biisiä, joista kuulee ettei Dylanilla ollut mitään tekemistä niiden kanssa.
Siksi vuoden 2014 lopussa julkaistu, Dylanin laadukkaan Bootleg Seriesin vol.11 -levy Basement Tapes -äänityksistä on jonkinlainen kulttuuriteko. Vaikka Desibeli ei saanut haltuunsa kuuden levyn Complete-versiota, myös 38 kappaleen RAW-tuplalevystä välittyy äänitysten autotallitunnelma ja valloittava velmuilu. Ennen kaikkea se edustaa todellisuutta verrattuna vuoden 1975 julkaisuun, sillä nämä nauhoitukset olivat The Bandin erinomaisuudesta huolimatta Dylanin show. Päällekkäisnauhoitukset ovat poissa, sillä ironista kyllä - 47 vuoden jälkeen äänitykset on julkaistu sellaisina kuin niitä ei koskaan haluttu tai ollut tarkoitus julkaista. Mukana on myös merkittäviä Dylan-lauluja, jotka jätettiin pois vuoden 1975 julkaisulta: I'm Not There, Santa-Fe, Quinn the Eskimo ja Sign on the Cross. Basement Tapes RAW on mukaansa tempaava kokonaisuus, jonka mielenkiintoiset cover-valinnat ja yleinen hulinointi eivät ainakaan sammuta janoa ja nälkää Complete-pakettia kohtaan. Se on myös täysin erilainen kuuntelukokemus kuin studiolevy (tai vuoden 1975 julkaisu), ja siksi sitä ei pidä sellaisena ajatellakaan.
Koska lähes 150 "kellarissa" (Big Pink -talon äänityshuone ei oikeasti ollut maan alla) levytettyä biisiä ja yksi klassikkoalbumi olisi aivan liian vähän yhden lauluntekijän "toipumisvuoden" saldoksi, tarinassa on vielä mielenkiintoinen, aivan tuore sivujuonne. Ilmeisesti vuoden 2014 alussa Dylanin kustantaja otti yhteyttä americana-guruun, tuottaja T Bone Burnettiin, ilmoittaakseen että on löytynyt laatikollinen Dylanin käsinkirjoittamia sanoituksia vuodelta 1967. Kustantaja kysyi, olisiko hän kiinnostunut niistä - ja loppu on uutta basement tapes -historiaa.
Burnett kokosi New Basement Tapes -kollektiivin musiikin historian tuntevista multi-instrumentalisteista ja bändisoittajista, jotka osaavat myös tehdä lauluja: Elvis Costello, Marcus Mumford, Jim James, Taylor Goldsmith ja Rhiannon Giddens laitettiin tekstinivaskan kanssa sävellyshommiin. Ensimmäisellä äänitysviikolla laitettiin nauhalle peräti 48 raitaa, mutta lopulta julkaisuun rankattiin 20 biisiä - joskin Desibeli tutustui 15 laulun perusversioon.
Onneksi New Basement Tapes ei yritäkään lähteä matkimaan alkuperäisten kotikutoista soundia - tai Dylania itseään. Ennemminkin nimi ja yhdistävä tekijä tulee yhdessä tekemisen riemusta, jossa kaveria ei jätetä. Burnett onnistuu luomaan verrattain monipuoliseen americana-kattaukseen tunnistettavan tumman sävynsä, jonka suuri yleisö saattaa parhaiten tietää True Detective -sarjan tunnusmusiikista. Vaikka tekstit ovat kirjaimellisesti ylijäämäkamaa, niissä on silti pureksittavaa: I wanna tombstone pearl handle revolver/Don't wanna meet a pale man with a halo in his hair/"Never fall in love with a stranger"/But sometimes I simply do not care.
Burnett kuitenkin unohtaa superbändin sisäänkirjoitetun ongelman: bändit eivät ole demokratioita, jonkun pitää tehdä päätöksiä. Nyt hän on valmentajana joukkueessa, jonka kaikki pelaajat saavat saman verran peliaikaa. Jokainen tietää, ettei se ole paras mahdollinen ratkaisu. Jokaisen lauluntekijän paras esitys tällä levyllä on sinänsä kovaa luokkaa, mutta kaikilla materiaalin laajuus ei häikäise. Kuten kovin usein, joukon juuri tällä hetkellä tunnetuin ja menestynein nimi Marcus Mumford (Mumford & Sons) on eniten pihalla, komeaa Stranger-vetoa lukuun ottamatta. Mies ähisee vakavalla ja puisevalla äänellä läpi Dylanin kieli poskessa kirjoittamia rivejä, joita tänä päivänä kutsuttaisiin trollaukseksi: You invite me to your house/Then you say you gotta pay for what you break!.
Elvis Costello vetää kuin Vesku Loirin roolia Vain elämää -sarjassa: vanhempi valtiomies tuo vakavien nuorten seassa lauluihin onnistuneesti huumoria, silloin kuin on sen paikka. Taylor Goldsmith ei ole yhtä monipuolinen, mutta vähäeleisissä melodioissa hän on tavattoman taitava. Jim James on tasaisen varma ja Giddensin Lost on the River #20 on pysäyttävä päätösraita. Siksi on sääli, että vaikka Burnettilla oli kultaa käsissään, tuloksena on "vain" kelpo levy, koska sakset jäivät laatikkoon.
Bob Dylanin Basement Tapes on myytti, joka ei suinkaan ole musiikillisesti korvaamaton. Sen arvo on jossain muualla. Jos maailmaa ajateltaisiin tyhjänä tauluna, Basement Tapes olisi pelkkä pölyttynyt reliikki hauskaa pitävän bändin jammailusessioista ja demoäänityksistä. Niiden kotikutoisuus ja musiikillinen ilmiasu ovat kuitenkin molemmat eräänlaisia käännekohtia pop-musiikin historiassa. Niihin palataan uudelleen ja uudelleen, myös yllättäviltä tahoilta: muutama vuosi sessioiden jälkeen Dylan itse soitti äänittäjänä toimineelle The Band -soittaja Garth Hudsonille, etsien näiltä keloilta Can I Get a Race Horse? -nimistä kappaletta. Se oli kuitenkin jyrätty yli äänityssessioiden tuoksinassa. Hudsonin mukaan vastaavia pätkiä tuntemattomaksi jääneistä lauluista löytyi Basement Tapes -keloilta useita.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Wikimedia Commons, Jim Summaria
