CMX: Discopolis, 1996

Jo neljännen pitkäsoittonsa tienoilla kanonisoitunut CMX yritti heiluttaa keskisormea markkinavoimille tuomalla pari vuotta myöhemmin musiikkiinsa syntetisaattorit, rumpukoneet ja sittemmin halveksitun ProToolsin. Kuinka ollakaan Discopolis myi kuitenkin kultaa, ja tämä vaihe on yhä yksi kummallisimmista bändin historiassa.

Herodes

Onko siitä tosiaan jo 18 vuotta aikaa, kun CMX loi viimeisen allekirjoittaneelle merkitykselliseksi jääneen albuminsa? Toki ryhmän myöhemmätkin työt ovat hetkittäin saaneet aikaan jotain liikettä sieluni kuluneiden porttien tienoilla, mutta onko yhtye tehnyt sittemmin enää mitään Discopoliksen kaltaista – hyvässä ja pahassa? Ei, eiköhän tilanne ole se, että tämä vuoden 1996 raskaasti aliarvostettu albumi oli bändin viimeinen pyristely kohtaloa vastaan, ennen kuin A. W. Yrjänän kipparoima orkesteri tyytyi rooliinsa ja muuttui koko kansan viralliseksi progerock-melankolia –koneeksi. Eikä siinä mitään, hyvähän niitä instituutioita on olla myös kotimaisen rockin rintamalla, mutta pitikö juuri omasta nuoruuden suosikkiryhmästä sukeutua moinen?

Discopolis on mahdollisesti selvin oman aikansa lapsi CMX:n tuotannossa, sillä kiekon äänimaailma tunnustaa 90-luvun puolivälin soundeja viiltävän uskollisesti. Ei vaadi suurtakaan ponnistelua, jotta äänikokeiluista voi vetää viivoja sveitsiläisen The Young Godsin suuntaan, puhumattakaan käkikellomaan industrialistien innoittamasta David Bowiesta, jonka vuoden 1995 Outside-albumi oli saanut jo rokkipoliisien laumat takajaloilleen CMX:n sulkeutuessa studion hämäriin. Enkä voi olla miettimättä, josko Yrjänä ja Halmkrona olisivat ainakin jollain tasolla vaikuttuneet myös U2:n ja Brian Enon muodostamasta Passengers sivuprojektista, joka julkaisi loppuvuodesta 1995 hämmentävän Original Soundtracks 1 -klassikkoalbumin.

Olivat vaikutteet sitten mitkä tahansa lähti Tornion mullat jo aikaa saappaistaan karistanut ryhmä tekemään nyt jotain uutta, jotain jota saattoi hetkittäin verrata niin melankoliaa tihkuvaan Auraan kuin punkin raivoa ja kömpelyyttä kolistelevaan Kolmikärki-debyyttiinkin. Ajankohtaan nähden muodikkaat industrial-vaikutteet tekivät soundista tuoreen kuuloista ja Yrjänä kirjoitti nyt kantaaottavampia sanoituksia, jotka oli kuuleman mukaan kasattu ennätyksellisen nopeassa aikataulussa. ProToolsin avulla kasatut kappaleet olivat yhtä leikkaamista ja liimaamista, mikä toi soittoon konemaisen, kylmän otteen – tehden näin selkeää pesäeroa aiempiin levyihin.

Terävöitynyt ja muutenkin lisää piikkejä itseensä kerännyt äänimaisema kaipasi taas muutaman vuoden tauon jälkeen tuhdimpia tarinoita, joten avausraita Discoinferno ripottelee jo ensiriveillään kuultaviksi tissit ja munat, jotka eivät siis kuuluneet yleisesti hyväksyttyyn pop-rockin sanastoon vielä 90-luvulla. Ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu Nimetön toistaa uskollisimmin The Young Godsin ”lujaa, hiljaa ja konetta kohokohtiin” –kaavaa, lyriikoiden leikellessä iloisesti sitä sun tätä. Härskiltä bossanovalta kuulostava Paha kuiskii puolestaan lasten korviin rivoja, alusvaatteiden ollessa nahkaa, eikä mikään klishe ole saavuttamaton, kun lyriikat maalaavat tekijänsä tahallisesti kulmaan. Kuka tietää, tekeekö Yrjänä näissä kohdin pilaa Bonon luomasta MacPhistosta, tai kenties noihin aikoihin pahassa satanisti-myllytyksessä pyörineestä Kauko Röyhkästä, mutta hauskaa tekijöillä on luultavimmin ollut. Epäonnisten liikemiesten helvetti lienee teksteistä heikoin, vaikka silläkin on omat hetkensä (”maailma on hedelmäpuristin / pähkinänkuori jota sontiainen pyörittää”). Jerusalem ei puolestaan ota yhden tai toisen joukon puolta, vaan asettuu lähinnä asiat toteavana itse ikuisen kaupungin perustuskiville.



Industrialin vinhasti pyörivällä ratasvoimalla etenevä levy töksähtää pakollisen Ruoste/Pelasta maailma -luvun kohdalla, tosin Aamutähti on kaukana edellä mainittujen suurballadien voimasta – onneksi. Pehmeämpää laitaa niin ikään tarjoava Vallat ja väet on hitureista onnistuneempi, eikä sitä kuunnellessa tarvitse kokea edes minkään sortin myötähäpeää. Albumin viimeiseksi raidaksi jätetty nimihirviö Silmien ummistamisesta Nansenin galvanointiin on taasen jäänyt aina pieneksi mysteeriksi allekirjoittaneelle, sillä tulevia proge-sukkulointeja ennakoiva pienoisteos on kuin pala Pink Floydia keskellä vääriä juhlia.

Discopolis oli, ja on yhä, epätasainen, sekava sekä vahvasti omaan aikakauteensa sidottu. Mutta näistä kaikista asioista huolimatta – tai ehkä osin kyseisten heikkouksiensa johdosta – albumi jaksaa yhä sykähdyttää, vuosia sen jälkeen kun myöhemmät dinosaurukset ovat jo kivettyneet pystyyn.

Mika Roth