Marko J. Ollila: Sonata Arctica

Marko Ollila antaa bändin entisten ja nykyisten jäsenten kertoa tarinansa vapaasti, ilman turhaa glamouria ja glooriaa.

Kustannusosakeyhtiö Paasilinna

Sonata Arctica on viimeiset vuodet luovinut metallin, progen ja hard rockin ulapoilla suuntaan jos toiseenkin. Vuoden 2007 Unia-pitkäsoitto oli todellinen kylmä suihku monelle bändin fanille, kun power metallista taipaleensa aloittanut yhtye päätti tehdä jotain tyystin muuta. Itse muistan kiinnostuneeni juuri tuosta nimenomaisesta irtiotosta ehkä enemmän periaatteen kuin musiikin puolesta, mutta yhtäkaikki – sen jälkeen yksikään Sonatan albumi ei ole muistuttanut edellistä kiekkoa.

Tätä historiaa vasten on suorastaan luonnollista, että Marko J. Ollilan kirjoittama Sonata Arctica eroaa monista muista bänditarinoista niin rakenteensa kuin ytimensäkin suhteen. Ollila ei ole lähtenyt punomaan mitään sivukaupalla kestäviä analyyseja Kemin soittajien tekemisistä, vaan miehet saavat olla äänessä, jopa siinä määrin, että välillä opus muistuttaa jo päiväkirjaa.

Vokalisti Tony Kakon hellässä diktatuurissa pian kaksi vuosikymmentä kulkenut yhtye esittäytyy kirjan sivuilla joukkona tavallisia jamppoja, joilla kävi kiistatta suunnaton flaksi, mutta joiden taitoja ja kykyjä ei sovi silti ehdollistaa. Spinefarm in kanssa syntynyt levysopimus ja hätäisesti julkaistu debyyttialbumi tapahtuivat ehkä liian aikaisin, mutta nopeasti raiteensa löytänyt bändi lähti ärhäkkään nousuun etenkin Japanin markkinoilla. Onkin viihdyttävää lukea herrojen kokemuksista, kun suuri maailma avautuu pikkukaupungin nöyrille muusikoille ja omien tekemisten koko paino alkaa hiljalleen selkiytyä nuorille miehille.

Ollilan oma ääni lähtee hiljalleen voimistumaan kirjan edetessä kolmannen ja neljännen albumin merkkipaaluille, mutta itse jäin kaipaamaan vahvempia kannanottoja etenkin alkupuolen tapahtumiin. Ollilan tapa kirjata faktat ja napata haastatteluista ne olennaiset pätkät on toki sujuvaa, mutta ehkäpä vähän rohkeampi omien mielipiteiden esille tuonti olisi ollut paikallaan. Etenkin käsiteltäessä bändin aiempien jäsenten eroja ja erottamisia Ollilan olisi suonut irrottautua ”virallisista kannoista” edes sen verran, että tilaa olisi jäänyt pienelle pohdinnalle. Olen mahdollisesti parantumaton salaliittoteoreetikko, mutta joissain kohdin asianomaisten lausunnot kuulostavat hämmentävän yhdenmukaisilta, etenkin kun rähinää on selvästi ollut historiassa. Yksi jäsen siis sai lähteä, kun hän nukkui liian sikeästi vuodesta toiseen ja pari muuta vain päättivät astua sopuisasti syrjään, ilman sen kummempaa kitkaa?

Nykypäivää lähestyttäessä kritiikin äänet voimistuvat ja em. Unia sekä The Days of Grays -albumit saavat ehkä turhankin paljon kuraa niskaansa. Ovathan kyseiset kiekot erilaisia, sitä en lähde kiistämään, mutta samalla ne ovat ihailtavan kunnianhimoisia ja teokset avasivat jälleen täysin uusia suuntia bändille. Kevyempi – ja kevyemmin unohdettavissa oleva – Stones Grow Her Name saa puolestaan kiitosta ja toistaiseksi tuorein pitkäsoitto Pariah’s Child nostetaan ansaitusti jalustalleen. Palauttihan kyseinen levy Sonatat monin tavoin juurilleen, mitä kehitystä juuri uudelleenjulkaistu debyyttialbumi Ecliptica vain alleviivaa.

Muuttuvassa maailmassa monikaan asia ei pysy vakiona edes musiikin puolella, mistä hyvä muistutus on kirjan loppumetrien syvä tilitys musiikin nettilevityksestä ja tämän kehityksen vaikutuksesta itse tekijöiden tuloihin – sekä erityisesti niiden vähenemiseen. Uskon silti Ollilan tavoin, että Sonatat jatkavat vielä pitkään, etenkin kun miehillä on kirjan perusteella kunnon annos tervettä maalaisjärkeä mukana siellä maailmalla.

Kirja on luonnollisesti pakko-ostos bändin fanikannalle, mutta opuksen seurassa voi viihtyä taatusti myös sellainen lukija, jonka kammio ei ole vuorattu susi-fanien potreteilla. Muutamaa kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta paketista ei löydy marisemisen aihetta, kun mukana on vielä pari kattavaa kuvakokoelmaakin.

Mika Roth