Tommi Liimatta: Jeppis

Kun omaelämänkerrallinen romaani sijoittuu kirjailijan maailmaan 7-11-vuotiaana, on todennäköistä että tarinalla ei ole varsinaista loppukohtausta tai huipentumaa. Siksi kirjaan osaa suhtautua eräänlaisena välityönä jo ennen kuin sen avaa.

Like

Jeppiksen kohdalla tämä on tärkeää, sillä teos on kaikesta huolimatta terävä ajankuva lapsuuden leikeistä suomalaisessa pikkukaupungissa Kekkoslovakian loppuvuosina, maailmassa ennen ja jälkeen Tsernobylin. Vielä tärkeämpää nähdä kirjan asettuminen Tommi Liimatan tuotantoon on siksi, että hänen 2013 julkaistu Rautanaula on kotimaisen kirjallisuuden tuleva kulttiklassikko, miehen laadukkaan tuotannon paras kirja - ja täysin erilainen romaani kuin Jeppis. Jos Jeppikseltä odottaa lähellekään samaa, tulee pettymään. Tämän kirjan vahvuudet ovatkin jossain muualla kuin tarinassa.

Koska Jeppiksen päähenkilö ja kertojahahmo on keskenkasvuinen poika, romaanin ydin ei ole rivien välissä kuten Liimatalla usein ja parhaimmillaan. Sen sijaan keskeistä on se miten luontevasti hän asettaa itsensä lapsen maailmaan ja miten tarkan kuvan hän piirtää tästä universumista, jossa vähäpätöisillä yksityiskohdilla ja toisarvoisilla pikkuasioilla on paljon enemmän painoarvoa kuin aikuisten maailmassa. Kolikon toisena puolena tämä johtaa loputtomiin ja puuduttaviin luettelointeihin Kiss-levyjen sisällöstä, Suosikki- ja Okej-lehtien silloisesta fanikulttuurista sekä Tekniikan maailman myötä myös erilaisista autoista ja niiden ominaisuuksista.

Samaan aikaan Liimatta saattaa lukijan 1980-luvun Pietarsaareen, kloppien krossiradoille, irtokarkkien syväanalyyseihin ja lumilinnojen työvoimahierarkiaan. Tommi-poika leikkii kovempaa kuin onkaan, sillä miehen rooli tulee kantaa kulissit horjuenkin: Kiss on kovista kovin, vaikka yön pimeydessä julisteet pelottavat. Noidan käsikirjan kauhutarinat kiehtovat pakonomaisuuteen saakka, mutta välillä öitä vietetään vanhempien sängyssä. Abbasta voi tykätä vain salaa, vaikka ilman tätä ruotsalaisyhtyettä miehen musiikillinen tuotanto olisi kovin erilaista - luultavasti myös heikompaa.

Liimatta kuvaa ikään kuuluvan fanittamisen ehdottomuutta tavalla, josta on helppo vetää yhtäläisyyksiä nykypäiväänkin: Kissin ja Cheekin välille voi löytää muitakin yhteisiä nimittäjiä kuin poskisuudelman. Samalla Liimatta kiteyttää hevin (ja rockin) idiotismin täysin laittamattomasti, kun idoleistaan mallia ottavalla Tommilla lähtee kuoroharjoituksissa lapasesta - eikä tyttöjen tai poikien suhtautuminen ole alkuunkaan sitä mitä hän olisi odottanut. Kaksi maailmaa törmäävät kuin ajaisi kahtasataa tiiliseinään: "Kotiin tultua riisuin heti valkoiset housut ja vaalean puseron, vaihdoin verkkarit ja mietin: joo-o, keikka mikä keikka, vaikkei omaa eikä heviä - ja näytinpä treeneissä munaakin tytöille. Rokkitähdet taitavat kyllä näyttää tytöille munaa vasta keikan jälkeen."

Välitöilläkin on tarkoituksensa. Kirjailijalle itselleen niillä saattaa olla enemmän painoarvoa kuin pääteoksilla, sillä historia ja merkitykset kirjoitetaan vasta jälkijunassa. Liimatta aloitti kirjan kesällä 1985, kun hän 9-vuotiaana naputteli papaltaan perinnöksi saamallaan kirjoituskoneella tarinaa lähitalojen poikaporukan elämästä. Tarkkaan omaa eloaan näihin päiviin asti dokumentoineelle kirjailija-muusikolle tämä on ollut siis työ, joka on kattanut lähes koko tähänastisen elämän. Se kertonee riittävästi.

Koska puhutaan poikkeuksellisen kiinnostavasta taiteilijasta, ei ole ollenkaan sanottua etteikö Jeppis 2 ja miksei myös Rovaniemen vuosista kertovat Rollo ja Rollo 2 näkisi joskus päivänvalon. Koska puhutaan myös taitavasta kirjoittajasta, niitäkään ei kannata jättää kirjakaupan hyllyyn pölyttymään. Noina vuosina tapahtunut taiteilijapersoonan muovautuminen on aiheena sellainen, josta ei ole liikaa dokumentaarisia teoksia rustailtu.

Heikki Väliniemi