14.01.2003
Yo-talo/Tampere
Ne iki-ihanat länsinaapurin musiikkipiirit tuntuvat aina ja ikuisesti kulkevan muutaman askeleen edellä omia kotimaisia työn sankareita. Tällä kertaa tuota tosiasiaa tulivat omalta osaltaan todistelemaan hyvässä nosteessa oleva, Blondien jalanjäljissä bileroketin polkuja tallaava The Sounds. Oli siis luminen tammikuun ilta ja riemuisan Riemu-festivaalin avajaiset Tampereen Yo-talolla.
Mukavankiireisellä kiertueella oleva The Sounds ei kuitenkaan ollut illan ainoa artisti. Yksi kotimaan sympaattisimmista yhtyeistä, sielukasta blueselektroa soittava Black Audio kiersi Riemun keikkoja Ruotsin viisikon kanssa Tampereen ja Jyväskylän kautta esiintyen myös Helsingissä sunnuntaina Selfish Shellfishin sekä The Rollstonsin kera. Vaikka Soundsin vauhdikas poseerausrokki ei kuljekaan käsi kädessä Audion annin kanssa, on Pirisen Villen lavatyöskentelyssä sellaista persoonaa ja musiikissa vauhdikkaimmillaan riittävästi tanssinytkettä, jotta Soundsin yleisöltä luulisi riittävän ablodeja myös Audion triolle.
Audion keikka alkoi jo kymmeneltä, jolloin yleisöä ei vielä mitään massiivisia määriä ollut. Keikan aikana suurin osa illan ihan kohtuullisesta yleisömäärästä kuitenkin saapui, mutta aika paljon näytti väkeä valuvan sisään vasta ensimmäisen artistin jo lopetettua vetonsa. Tuoreelta Echo Hill -debyyttipitkäsoitolta kuultiin valtaosa keikan annista, etenkin hilpeän nykivä Headless Rooster Got No Chicken sekä pitkäsoiton ehkä tykein tanssilattiarevittely A Million Bucks ansaitsivat ablodinsa, vaikkei yleisöä muutamaa innokkainta lukuunottamatta lattialle revennytkään.
Bändi ei ehkä ollut ihan tykeimmässä vireessään, silti ihan hyvän keikan soittivat. Vikana biisinä soitettu, vanhempaa materiaalia edustava, Kalashnikov oli muokattu jälleen uuteen malliin. Audiosta kun ei oikein koskaan tahdo varmasti tietää, minkälaisia versioita keikalla tarjoillaan. Näin oli Riemu avattu.
Noin yhdentoista pintaan siirryttiin jo illan pääesiintyjän huomaan pienen, mutta pippurisen solistin Maja Ivarssonin johdolla. Viisihenkinen The Sounds mainitsee itse Blondien vahvaksi taustavaikuttajaksi yhtyeen soundille, ja heti alusta lähtien etenkin Majan annista paistoi selkeästi kumarrus Debbie Harryn suuntaan. Todella muovisilla kosketinsoundeilla ja Majan yhden jos toisenkin oluttuopin muokkaamalla, silti kirkkaalla lauluäänellä paistatteleva yhtye julkaisi debyyttipitkäsoittonsa Living In America marraskuussa ja alkoi saman tien niittää laakereita muun muassa kahden kappaleen videoiden MTV-pyörityksellä. Hittibiiseistä se minun mielestäni tykimpi Seven Days A Week potkaisi keikan käyntiin kuin Roberto Carlos kuuluisan kanuunansa jalkapallokentillä. Maja eli musiikissa mukana sataprosenttisesti milloin hyppien, milloin yleisön seassa pyörien. Myös rumpujen päällä poseeraus ja lattian rajassa keekoilu kuuluivat käsikirjoitukseen. Hittiputkella jatkettiin, nimibiisi Living In America, Hit Me! sekä Hope Your Happy Now jäivät etenkin päähän soimaan. Yleisökin tuntui löytäneen tiensä lavan edustalle, vaikka melkoista hajurakoa pidettiinkin. Niinpä yleisön ja bändin kanssakäyminen oli luontevaa, hymy nousi Majankin huulille eturivin tyttösen taiteillessa oman kannustushuutonsa. Oli näes aika erikoinen.
Maja on Soundsin selvä keulakuva, mutta kyllä miesnelikonkin anti oli näkemisen arvoista. Asiaankuuluva trendin mukainen ulkoasu, riehakas soitto kitarannosteluineen ja rumpukapulan pyörittämisineen sekä bändin sisäinen iloisen energinen kemia tekivät ainakin minuun vaikutuksen, jollaisesta kotimaisten alan artistien tulisi ottaa oppia. Yhtye antoi malliesimerkin yleisön haltuun ottamisesta ja siinä ainakin tuntuvat länsinaapurin toverit olevan taitavampia. Vakuuttaahan bändi itsekin olevansa ensi sijassa bile- ja meininkiorkesteri ja sitä tarkoitusta varten setti toimi erinomaisesti. Jotenkin vain loppua kohden tuntui tunnelma laantuvan asteen tai pari. Liekö tykeimmät hitit tarjoiltu heti ensi alkuun, jotta yleisö olisi heti pähkinöinä? Hauska vaihe keikassa oli yhtyeen alkaessa ensi kertaa poistua lavalta yksi kerrallaan, kunnes lavalla olivat vain rumpali, kitaristi ja kosketinsoittaja. Viimeksi mainitut nappasivat verhon takaa kahdeksankymmentäluvun oman aikansa ihmeen, sähkörummun, jonka tahdeissa päästiin viimeistään takaisin Matti Nykäsen, ökytalouden ja tuulipukujen vuosikymmenelle. Kolmen miehen rumpushow oli näyttävää eikä sitä venytetty liiaksi. Bändin jatkettua normaalissa kokoonpanossa bileet ehkä jatkuivat, mutta paras terä oli jo poissa. Eli keikalle lähden kyllä mielelläni toistekin, kotioloissa en The Soundsin materiaalia välttämättä jaksa päällimmäiseksi levyvalinnaksi nostaa.
Bileet olivat siis hikiset ja mukavat ja jotenkin järkihommalta tuntui myös päästä kotiin jo puoliltaöin. Olihan kuitenkin tiistai ja minä mukaan lukien monilla varmasti aamulla aikainen herätys. Riemun ensimmäinen show oli nimensä mukaisesti riemukas ja katsetta oli hyvä siirtää jo tulevaan tarjontaan.
Ilkka Valpasvuo
