Kylpytakki päällä rokkenrollia murheenlaaksossa

Mitä on murhedisko? Tämä kysymys nousi esiin, kun sain käsiini Submissionin mainioksi helmeksi osoittautuneen 29” EP:n. Päätin selvittää perinpohjaisesti mistä tässä on oikein kyse, ja laulaja/basisti Juho, kitaristi Olli sekä synat ja biitit hoitava Kimmo vastailivat Desibelin hämmentyneen toimittajan uteluihin.

Submission sai kuuleman mukaan alkunsa ”luonnollisen kehityksen kautta”, sillä trion jäsenet ovat tehneet jo vuosia musiikkia yhdessä ja Submission on kolmikon nykyhetki. Levyn saatteessa puhutaan murhediskosta, mutta miten kuvailisitte tarkemmin musiikkianne kuulijalle, joka ei ole aiemmin kuullut sitä tahtiakaan?

Kimmo: - Tuo murhedisko on jäänyt päälle jostain bändin alkuajoilta kun ei osattu oikein muuten kuvailla meidän musaa kavereille. En tiedä onko se sitten hyvä termi koska tyypillinen vastaus on, että ”aijaa mitäs se on?” ja siinä sitä sitten joutuu kuitenkin kuvailemaan. Osuva termi se on ainakin tällä hetkellä, mutta eihän tämä rokkenrollia kummempaa ole. Ei enempää eikä vähempää.

Olli: - Minusta siinä sanassa on aika hyvän epämääräinen selitysarvo itsessään. Se on minulle semmosta mitä siitä sanasta kullekkin tulee mieleen, en sen tarkemmin itekkään vaadi tietää.

Ok. Murhedisko on kiistatta kuvaava termi tässä yhteydessä, vaikkakin yhä mielestäni hieman kapea. Musiikkinne on mielestäni erittäin vahvalla historialeimalla varustettua ja kiekon kannessakin on kuva robotista viikate kourassa. Kuinka tosissaan otatte musiikkinne ja tavoitteenne?

Kimmo: - Kannessa on robotti, mutta huomauttaisin, että siinä on myös pääkallo. Itse kuvittelen soittavani modernia diskomusiikkia.

Olli: - Yhtä tosissaan ku elämä ylipäätään. En itse osaa ajatella tekeväni mitään silleesä "läpällä". Semmonen hauskuus ja ilo on kuitenkin erittäin merkittäviä elämän osapuolia mm. vakavan, harkitun ja synkän rinnalla. Musiikissa saa näkyä rakoileva kokonaisuuskin, eikä vaan esimerkiksi ennalta valitun ja harkitun teeman ulosantaminen. Kylpytakki päällä rokkenrollin soitto murheenlaaksossa on jotenkin enempi elämän näköstä, ku pelkkä oleminen murheenlaaksossa.

Levyarviossa pohdin ääneen, että Submission on jossain vaiheessa taatusti kuunnellut Joy Divisionin, Bauhausin sekä Sisters of Mercyn kaltaisia bändejä. Näistä nimistä koko kolmikko allekirjoittaa vain Joy Divisionin, Juhon huomauttaessa että bändin alkuidea taisi olla nimenomaan ” Joy Division meets Leevi and the Leavings”. Kimmolle Bauhaus on parin biisin verran tuttu ja siinä se, eikä Sisters saa ainuttakaan ääntä.

Kappeleiden nimissäkin on kieltämättä kaikuja ”joykkareista” ja kuuntelukertojen myötä levyn raidoista allekirjoittaneen suosikeiksi ovat nousseet hitaampi Gravedigger Blues, sekä kiekon sulkeva Dance. Mutta mitkä ovat tekijöiden lempilapsia biisikatraasta ja miksi?

Juho: - Rats of the Nightista Submission lähti ja sitä on kiva soittaa. Se sama tunnelma intron lähtiessä käyntiin on edelleen läsnä. Machine ja Tunnel ovat pysyneet myös suosikkeina vahvan Submission-meiningin takia.

Kimmo: - Jos yksi pitäisi valita niin se olisi Tunnel. Voi johtua osin siitä että se on uusin levyn biiseistä eli siihen on vähiten kyllästynyt. Se on tunnelmaltaan kylmä ja kolkko eikä se tunnu päästävän irti otteestaan. Outrossa ollaan samassa kyydissä mutta kuski on vaihtunut. Toinen suosikki on aloitusbiisi Rats of the Night, joka on aina kiva soittaa keikalla. Se on ehkä se biisi mistä koko murhediskotermi sai alkunsa. Tuo arviossa mainitsemasi Machinen korppikotkavertaus on kyllä harvinaisen osuva. Mielestäni koko kappale perustuu juuri siihen veren vainuun.

Olli: - Olen ruvennut tykkäämään Rats Of The Nightistä tosi paljon vaikka se oli aluksi vaikea saada lähtemään omalta osalta. Siihen varmaan liittyi pieni katkeruus siitä, että sen biisin myötä mun rumpujen soitto käytännössä loppu ja se aluksi harmitti. Vanha tuttu kitara onneksi rupesi sopimaan käteen ja lähti homma toimimaan. Tykkään myös tosi paljon biisistä Tunnel, jotenkin pinnan alla kytevä fiilis siinä, joka ei lopusta huolimatta purkaudu.

Yksikään biisi ei ylitä neljän minuutin haamurajaa ja koko levyllä on erittäin kiivas tunnelma. Oliko tämä alkuperäinen tavoite ja miten kappaleet noin yleensäkin löysivät muotonsa?

Juho: - Osa biiseistä syntynyt kotistudiossa tavallaan valmiina pakettina jotka treeniksellä sovitettaessa löytävät lopullisen muotonsa. Keston suhteen en koskaan aseta mitään tavoitetta vaan joskus lopullinen versio on tuplasti pitempi tai puolet lyhempi. Kotona tehdyt rungot ovat yleensä A-osa-B-osa-välikohta-A-osa-B-osa -tyyppisiä koska kokemuksen perusteella treeniksellä demot tyrmätään ja on turhaa tehdä niitä kotona valmiiksi. Ollille on aina sävelletty valmiiksi A-molli ja E-molli vetosoinnut. Loput kitaroista on jätetty maestron haltuun. Osa biiseistä taas on syntynyt random-biitin päälle treeneissä koheltaessa.

Kimmo: - Ei se varsinaisesti mikään etukäteistavoite ollut mutta hyvin luontevasti se meni niin. Itse yritän tasaisin väliajoin puskea läpi enemmän minimal/synthwave tyyppistä kamaa, jossa on hiljaista naksuttavaa biittiä jne., mutta aina siitä tulee jytää. En treeneissä muuta ehdi tekemäänkään kuin vääntämään rumpukoneen volaa isommalle ja lisäilemään niitä bum-bum-tsi juttuja.

Eli vastaisuudessakaan on turha odotella mitään minimalistista motorik-nakutusta. Submission on tällä hetkellä trio-muotoinen, eikä tilanteeseen ole kuuleman mukaan tulossa muutosta. Rumpalia ei tarvita, koska rumpukoneella moista ei yritetä korvata, onhan kone merkittävä osa bändin soundia. Kimmo tosin näkisi mahdollisesti ryhmässä toisen kiipparistin, mutta tällä hetkellä yhtye ei kaipaa lisäosia.

Entäpä jos pohditaan hieman lisää niitä musiikillisia taustoja. Jokaisella meistä tuntuu olevan näkemys siitä koska asiat olivat musiikillisesti parhaimmillaan ja yleensä tuo aika löytyy historiasta. Mikä on mielestänne se todellinen kulta-aika? 60-,80-,00-luku,vai kenties jokin tyystin muu? Entä miksi näin?

Olli: - Jotenkin aika on musiikissa niin sellanen kerrostunut asia, etten osaa kyllä sanoa mitään aikaa milloin olisi ollut jokin kokonaisuus parhaimmillaan. Helpompi poimia millon joku yksittäinen juttu on ollut parhaimmillaan, niikös vaikka lesoin tomisaundi taikka miesten komeus, mutta pidämpäs nämäkin omana tietonani.

Juho: - Silloin pikkupoikana kun musiikki alkoi kiinnostamaan vaikuttavimpia tapauksia oli pystybassot, nahkatakit ja Ritchie Valensista kertova La Bamba -elokuva. Jokaiselta aikakaudelta löytyy omat hetkensä.

Kimmo: - En ainakaan ole huomannut minkäänlaista laskusuhdannetta hyvän musiikin määrässä. Toki jatkuvasti löytyy uusia tuttavuuksia menneiltä vuosikymmeniltä joihin olen törmännyt vasta äskettäin, esim. 80-luvun Neuvostoliitossa on ollut älytön määrä kovia industrial ja postpunk/goottibändejä. Se aika oli tietenkin muutenkin sellaista. Thrash ja speedmetallin puolellahan 80-luku on itsestäänselvyys enkä jaksa edes yrittää kuunnella uudempaa sen osaston kamaa (paitsi Forced Kill). Heviä lukuun ottamatta en osaa sanoa yksittäistä ajanjaksoa joka olisi muita parempi. En toisaalta ymmärrä sitä ajattelutapaa, että hyvä musiikki on aina hyvää ajasta riippumatta. Osa kuitenkin joutaa sinne jäädytettyjen pelinumeroiden seuraan.

Niinpä. Tosin omastakin kaveripiiristä löytyy muutama yksilö joiden mielestä kaikki tekemisen arvoinen on tehty ennen vuotta 1983, mutta mielipiteet ovat aina mielipiteitä, eikä siitä sen enempää. 29" huokuu mielestäni paikoin hyvinkin elokuvallisia fiiliksiä,joten jos Submission olisi elokuva, niin minkälainen ja kenen ohjaama? Entä kuka olisi tuon leffan pääosaan sopivin kandidaatti?

Juho: - Ere Kokkosen ohjaama kauhuwestern pääosassa Clint Eastwood.

Olli: - Minun mielestä leffa ois Krysztof Kieslowskin Blue elokuvan kolme ekaa minuuttia, täyttä subia!

Kimmo: - Kaunis mieli, Russel Crowe on sopivan kankea ja suoraviivainen äijä. Mikäli pitäisi keksiä jokin ihan uusi leffa, niin varmaan se olisi muuten sama mutta höystettynä muutamilla meidän itsemme ohjaamilla maukkailla ja eeppisen pitkillä ajokohtauksilla kaupungissa ja pimeillä aavikoilla.

Näihin kuviin ja tunnelmiin sulkeutuu haastattelu. Kiitokset vielä triolle ja sitten vain odottelemaan, että mitähän seuraavaksi mahtaa murheellisen laakson diskoissa tapahtua.

Henkilökuvat: Jouni Parkku
Bändikuva: Tuomas Vainiola
Mika Roth