Billy Idol: Cyberpunk, 1993

Billy Idol päätti vuonna 1992 muuttaa musiikillista kurssiaan. 80-luku oli jäänyt taakse ja miehen edellinen albumi, uuden vuosikymmenen ensimetreillä julkaistu Charmed Life, ei varsinaisesti kaatanut raja-aitoja. Idolin kotistudiossa syntyi tuoreen Macintosh-tietokoneen ja softapinkan kanssa jotain uutta ja erilaista, jotain joka oli lopulta turhankin radikaalia omaan aikaansa.

Chrysalis

Olisi hienoa kertoa ylpeänä, kuinka löysin Cyberpunk-albumin ensimmäisten visionäärien joukossa, mutta asiat eivät käyneet näin. Ei sinne päinkään. Omaan maailmaani William Michael Albert Broadin, eli Billy Idolin, viides pitkäsoitto ujuttautui supermarketin alelaarin kautta. Kirjaimellisesti kahlatessani poistolevyissä osuin tuhtiin pinoon Cyberpunk-pitkäsoittoja, joista hetken harkinnan jälkeen valitsin yksilön, jonka kannet olivat nopean tarkastuksen perusteella parhaimmassa kunnossa. Ostokseni hintaa en enää muista, mutta se taisi olla suurin piirtein saman verran kuin uusien kansien arvo. Tarkka ostoajankohtakaan ei ole jäänyt mieleen, mutta veikkaisin törmänneeni pinoon joskus talvella 1994.

Niin tai näin, vietyäni levyn – ja sen uudenveroiset kannet – kotiin, tungin kiekon soittimeen odottaen kuulevani jotain Idolille tyypillistä rebelyellailua, eli miehistä kitararockia. Yllätys olikin melkoinen kun hämärän intron jälkeen ilmoille kajahti voimakkaasti elektronisoitu rock, jossa toki oli kuultavissa Idolin tyylin tunnusmerkit, mutta joka oli samalla jotain tyystin erilaista. Wastelandin samplatut ”no religion, no religion at all” rivit porautuivat jo ensimmäisellä kierroksella takaraivoon asti ja vauhdikas sinkkuraita Shock to the System kertoi yhden näkemyksen Los Angelesin mellakoista, jotka sattuivat sopivasti käynnistymään samanaikaisesti levyn äänitysten kanssa. Tämähän oli kuin Sigue Sigue Sputnik, joka oli vain kehittynyt uuteen suuntaan, ja Sigueiden Flaunt Ithan on kuolematon klassikko, kuten kaikki tietävät.

Innostuin albumista välittömästi ja Cyberpunk päätyi raskaaseen tehosoittoon, vaikka kaveripiiristä ei ymmärrystä kääntymykselleni juuri herunutkaan. Billy Idol miellettiin noina aikoina yleisesti joksikin grungea vanhemmaksi fossiilikerrostumaksi, jonka sanomiset ja tekemiset kiinnostivat osapuilleen saman verran kuin Islannin sillilaivaoston vuosituotto. En tietenkään lannistunut hyytävästä vastakaiusta, vaan ylistin kahta kovemmin uutta löytöäni, ja vaikka muuta saatoin saarnatessa väittää, en perustanut tuolloinkaan kappaleiden sekaan ujutetuista väliosista, jotka tuntuivat jo omana aikanaan vanhentuneilta. Kiekon kahdenkymmenen raidan seassa oli kuitenkin riittävästi TNT:tä omiin tarpeisiini ja vasta uuden vuosituhannen puolella Cyberpunk jäi pölyttymään levyhyllyyn.

Tämä ristiriitainen kiekko olisi saattanut vastaisuudessakin hylkiä cd-soitintani, ellei herra Broad olisi katkaissut pitkää levytystaukoaan taannoin ilmestyneellä Kings & Queens of the Underground albumilla. Koitti aika kerrata myös artistin menneitä tekemisiä ja lyhyen epäröinnin jälkeen tungin tutun levyn pitkästä aikaa soittimeen. Vaikka kannet olivat vuosien saatossa naarmuuntuneet melkoisesti, ilahduin kun vanha taika sykki edelleen kaiken pölyn alta. Cyberpunk on selkeästi oman aikansa tuote, minkä kuulee nopeasti soundeista ja etenkin rytmipuolen säksätyksistä, mutta väitän että housen innoittama zät-zät-zää voisi olla kyllä pahempaakin. Eikä se sumenna sitä tosiasiaa, että itse kappalemateriaalissa on edelleen paljon hyvää, eikä ajan hammas ole kohdellut kaltoin kaikkia soundeja.



Lou Reedin lähes kolme vuosikymmentä aiemmin kirjoittama Heroin on turboahdettu raskaaksi tanssilattioiden tampppausraidaksi, jonka kylkeen on nidottu Patti Smithin Gloriasta rivit: ”Jesus died for somebody's sins / but not mine”. Muistettakoon että Idol itse oli näihin aikoihin jo pahasti koukussa useampaan nautintoaineeseen, joten aiheen suora käsittely ja biisin nosto levyn ensimmäiseksi sinkuksi kertovat jotain. Energisesti paukkuva Power Junkie jaksaa yhä antaa kybersaapasta kuulijan istumakukkuloille ja Shangrilan verkkaisen virtauksen mystinen itä on edelleen täynnä ihmeitä. Jopa kevyt-ambientin ja chillailun puolelle kaatuva Adam in Chains toimii vuonna 2014, vaikka en edelleenkään voi uskoa kenenkään vaipuvan hypnoosiin raidan avulla.

Cyberpunkin 71 ja puolen minuutin mitasta olisi totta vie voinut leikata parikymmentä minuuttia raskainta rasvaa pois, mutta toisaalta levy on oman aikansa, ja vaikeuksien keskellä painineen Idolin, kuva. Potretti ei kenties ole kaikkein imartelevin ja Idol ei ole viime vuosina juuri soittanut levyn kappaleita keikoillaan, mutta omasta mielestäni kiekko pisti hyvin pakettiin herran 80- ja 90-luvut. Uuden vuosituhannen puolella Idol on muuttunut uusklassiseksi versioksi itsestään, mutta Cyberpunkin kohdalla kaikki oli hetken mahdollista. Se hetki ei kestänyt kauaa, sillä fanit ja kriitikot murskasivat kilvan kiekkoa, mutta yhtäkaikki ainakin Idolin kotistudiossa niiden kymmenen kuukauden aikana kun pitkäsoittoa luotiin, horisontit olivat avoinna joka suuntaan. Ja kyllähän minä itsekin viihdyn taas kyberkulttuurin historiaa peilailevan teoksen parissa – kunhan vain muistan loikkia niiden tiettyjen raitojen ylitse.

Mika Roth