17.10.2014
Industrial rock-projekti RI:SAn vaatimattomana missiona on palauttaa 90-luvun industrial-musiikin kantaaottavuus, voima ja kokeellisuus. Yhden miehen projektina viimeiset kolme vuotta toiminut yhtye julkaisi taannoin self-deception -pitkäsoiton, joka toi tavoitteen askeleen verran lähemmäs. Desibeli haastatteli projektin sielua, Sami Jokista, ja selvitti itsepetoksen juuria.
Lähdetäänkö liikkeelle perusasioista, eli miten RI:SA syntyi, kenen toimesta ja kuinka matka on johtanut nykyiseen pisteeseen?
- Perustin RI:SAn kouluaikaisen kaverini Rikun kanssa Vihdissä elokuussa 2006. Tein tietokoneella biisipohjia, joihin Riku soitti kitaraosuudet. Alkuperäisenä ajatuksena oli lähinnä tutkia "rikkinäisen" äänen mahdollisuuksia ilman sen syvällisempää konseptia, joten musiikkimme oli hyvin omituista ja ehkä vähän huonollakin tavalla luotaantyöntävää.
Aluksi kaksikko teki julkaisuja Mikseri.netissä pienelle piirille, mutta rohkeuden lisääntyessä myös tekeminen vakavoitui.
- Teimme 7 pienjulkaisua, joista viimeisen (time never passed, 2011) tekemisen aikana muutin Jyväskylään. Olin myös tuohon mennessä opetellut itsekin soittamaan kitaraa, joten RI:SAn pienentyminen sooloprojektiksi tuntui luontevalta. Vuonna 2012 julkaisin yhden biisin (success pt3), joka kumpusi muuttoni jälkeen lisääntyneestä ulkopuolisuudentunteesta, minkä jälkeen päätin laittaa RI:SAn jäihin, koska en pitänyt enää siitä itsesäälin täyttämästä suunnasta, johon olin projektin vienyt. Halusin seuraavan levyn kertovan jostain muusta kuin minusta. Silti self-deception on tietyllä tavalla juuri se levy, jonka halusin tehdä jo nuorena, mutta ymmärrys ja osaaminen ei vain vielä riittänyt.
RI:SAn tavoitteeksi ilmoitetaan kokeellisuuden ja kantaaottavuuden palauttaminen industrial-musiikkiin. Ovatko nämä asiat mielestäsi todella kadonneet industrialin taholta?
- Ei täysin kadonneet, mutta selvästi katoamassa. Nykypäivänä "industrial" tuntuu olevan synonyymi aggrotech-tamppaukselle ja vastaavalle (gootti-)musiikille, jota tuotetaan lisää ja lisää vain koska sillä on taattu kohderyhmä ja paikka muotisuuntauksen oheistuotteena. Väkivaltafantasiat ja kristinuskon dissaaminen alkaa käydä vanhaksi. Hocico ja Suicide Commando yms. olivat aikoinaan kovia, sadasviideskymmenes sound-a-like ei enää ole.
Enpä voisi olla juuri enempää samaa mieltä, sillä goottimusiikin valtavirtaistuminen on tosiaan tehnyt hallaa monille pikkusuuntauksille ja persoonalliselle ilmaisulle. Ne hullut kokeilijat eivät pääse enää esille, kun kaikki pitää tunkea samasta sapluunasta. self-deceptionin arvoa kohottaa juuri nimenomaan tuo selvä pesäero suurimpaan osaan suomalaista industrial-musiikkia. Goottailu jääköön gootteille ja metallointi metallisteille. Pohdittaessa hengenheimolaisuutta esiin nousee ainoastaan Pimentola, jonka Misantropolis-levylle allekirjoittanut(kin) toivoisi jo jatkoa.
Levyn kansivihossa lyriikat esitetään aika mielenkiintoisessa muodossa. Siinä missä tekstit erotellaan yleensä kappaleittain, ovat self-deceptionin sanat yhtenä jatkumona. Tämä alleviivaa toki levyn teosmaisuutta, mutta onko taustalla myös muuta ja miksi koko albumia ei ole vastaavasti tehty vain yhdeksi raidaksi? Miksi siis erotella ja jaotella osia lainkaan?
- Vaikka self-deceptionia voidaan toki ajatella konseptialbumina, jokainen kappale sijoittuu täysin eri tilanteeseen (mikään ei toki estä upstream-kappaleessa kuvailtua misantrooppia ja alone pt2-kappaleessa kuvailtua itsemurhayksiön asukkia olemasta sama henkilö). Joka tapauksessa yhtenä raitana levy olisi aika sekava ja epäkäytännöllinen kuunnella. Ajatuksena tuossa sanoitusten esilletuomisessa kansivihossa oli antaa vaikutelma jonkinlaisesta "lokikirjasta" tavalla tai toisella häiriintyneen ihmisen mielenliikkeistä. Sain idean tehdä sanoituksista litteraatin tehdessäni joskus tekstityksiä YouTube-videolle.