Leonard Cohen: I’m Your Man, 1988

Leonard Cohen sai kuulla 80-luvun puolivälissä olevansa liian vanha musiikkibisnekseen. Miehen vastareaktio (jälleen kerran) väärässä olleille levy-yhtiön pomoille oli järisyttävä. Vuoden 1988 I’m Your Man -albumi ei ainoastaan nostanut Cohenia takaisin parrasvaloihin, se teki hänestä juuri sen tähden, jonka tänäänkin tunnemme. Oli koittanut aika vallata Manhattan ja Berliini… ja loputkin maailmasta.

Columbia

80-luku oli monelle konkarille vaikeaa aikaa, eikä edes kanadalainen Leonard Cohen välttynyt vaikeuksilta. Suuri runoilija, kirjailija ja folk-artisti nähtiin monissa isokenkäisten pöydissä menneiden aikojen jäänteenä ja Cohenin levy-yhtiö kieltäytyi jopa julkaisemasta vuoden 1984 Various Positions -albumia Pohjois-Amerikassa. Näissä kireissä tunnelmissa Cohen jatkoi kuitenkin muusikon uraansa, mistä suuri kiitos kuuluu taustoja laulaneelle ja omaa soolouraansa noihin aikoihin luoneelle Jennifer Warnesille. Juuri Warnes sai vakuutettua Cohenin siitä, että hienostuneen herran musiikilla oli yhä kuulijoita. Neljän vuoden levytystauon viimein katkaissut I’m Your Man myikin lopulta kultaa mm. miehen kotimaassa Kanadassa, joten paluu oli lopulta todellisuutta, mutta ei mitenkään vaivatta saavutettu voitto.

Albumin avaava First We Take Manhattan oli aikanaan melkoinen shokki, eikä isoilla olkatoppauksilla poppaillut Jazz Police saanut lämpimämpää vastaanottoa: Leonard Cohenhan flirttailee synapopin kanssa! Kuinka 53-vuotias mies kehtaa leikkiä teiniä? Eikö mikään ole enää pyhää?!

Näin jälkikäteen on helppoa aavistella, kuinka Cohenia itseään kyseiset reaktiot ja suorat syytökset ovat huvittaneet. Aikana jolloin kaikki päälle 40-vuotiaat laskettiin fossiilien sekaan, Cohen edusti jotain muuta, jotain joka ei sopinut ajan juppi-henkeen tai markkinointikoneistojen suunnitelmiin. Albumin materiaalia oli nauhoitettu kiirettä jo parin vuoden ajan ja Cohen kärsi hetkittäin pahaksi äityvästä masennuksesta, jonka syynä tai seurauksena hänen pitkäaikainen suhteensa Dominique Issermanniin oli murenemassa käsiin. Cohen tiesi ikääntyvänsä ja olevansa auttamatta vanhanaikainen, mutta jotenkin albumia kuunnellessa tuntuu aina siltä, että vanha kettu näki sittenkin kaikkien huntujen läpi, eikä tästä johtuen joutunut koskaan itse ajan kurimukseen.

”Well my friends are gone and my hair is grey
I ache in the places where I used to play
And I'm crazy for love but I'm not coming on
I'm just paying my rent every day
Oh in the Tower of Song”

Siunattu runoilija kukoistaa etenkin rakkauden loppua eri kulmista tarkastelevilla Everybody Knows ja I Can’t Forget -raidoilla, joista jälkimmäinen on jäänyt jostain syystä huomattavasti vähemmälle huomiolle. Tunnustuksellinen I’m Your Man lupaa taas loputonta rakkautta, kumppanuutta ja vaikka mitä, niin kuin runoilija nyt vain osaa. Cohenin kyky yhdistää kirjallisuus, rakkaus ja seksi toisiinsa hakeekin vertaistaan, eipä siis ole ihme että mm. Tom Waits pitää juuri tätä albumia yhtenä aikakautensa suurimmista.



Omaan maailmaani Cohen jyräsi kuin luonnonvoima I’m Your Manin aikoihin. Suomessa kultaa myynyt kiekko tuntui soivan jokaisella radioasemalla ja voimansa tunnossa ollut MTV piti huolen siitä, että kanadalaisen runoilijan nimi ei päässyt pakenemaan keltään. I’m Your Man keräsi kaupallista menestystä etenkin Euroopassa, mutta erityisen huomionarvoista oli, että neljä vuotta aiemmin pystyyn noussut tie aukeni jälleen Yhdysvalloissakin. Yksi syy muuttuneeseen tilanteeseen oli, ironista kyllä, Cohenin ikääntyminen. Ensi kertaa Cohen otti musiikin saralla aseekseen kuivan huumorin: synkkä runoilija sai väistyä yhä useammin nokkelia huomioita viskovan maailmanmiehen edestä, miehen, jonka aiemmat seikkailut olivat saaneet liki legendaarisen hohteen ja, joka nyt ymmärsi, että elämä on liian lyhyt silkassa depressiossa möyrimiseen. Tästä jos mistä suuret massat näyttivät todella pitävän

Nähtäväksi jää miten Cohenin näinä päivinä julkaistavan Popular Problems -albumin käy, mutta nyt kun osa kriitikoista kauhistelee taas sitä, kuinka pian 80-vuotias mies tekee vielä musiikkia, en voi kuin huvittua. Enkä usko Coheninkaan enää pohtivan mitä hän tekee sitten kun kasvaa isoksi.

Mika Roth