Ari Väntänen: Apulanta – kaikki yhdestä pahasta

Toni ja Sipe pyrkivät kertomaan kaiken niistä käänteistä, jotka kasvattivat marginaaliyhtyeestä Heinolan, Päijät-Hämeen ja lopulta kenties koko Suomen suurimman, kauneimman ja mahtavimman rock-yhtyeen.

Like

Ari Väntänen on koonnut yksiin kansiin Apulannan historian, joka nyt saa viimein arvoisensa laitoksen. 90-luvun lopulla julkaistu Maalin alta -kirja kronikoi nuoren orkesterin alkuvaiheet katkerin sanakääntein, mutta nyt kypsempään ikään ehtineet miehet pystyvät luomaan huomattavasti syvemmän kuvan bändinsä ihmeellisestä tarinasta.

Vaatimattomasti ”Suomen suurimmaksi rock-yhtyeeksi” nostettu orkesteri on edellisen opuksen julkaisun tiimoilta saakka ollut täysin kahden miehen show. Koska Toni ja Sipe ovat puhelleet uransa aikana niin monesti puhdasta potaskaa, suhtautuu herrojen puheenvuoroihin luonnostaankin epäillen: taasko ne jätkät vedättävät meitä, vai mistä tässä on oikein kyse? Onneksi sen kummempia kohupaljastuksia ei löydy, vaan Väntänen pitäytyy pääosin itse aiheessa – eli musiikissa. Artistien mielipiteet ovat selvästi väritettyjä, kuten paikoin totuuskin, mutta eihän ehdotonta totuutta ole kaiketi edes olemassa.

Kappaleiden varsinaisista syntyprosesseista ei juuri puhuta, hitit kun syntyivät jossain maksalaatikon syönnin ja hammaspesun välisenä aikana, kun Toni rämpytteli kitaraansa ja sillä selvä. Etenkin uran alkupään studiosessioita ja tuotannon vaiheita jaksetaan sitä vastoin vatvoa kyllästymiseen saakka, mikä ei välttämättä jaksa kiinnostaa aivan jokaista lukijaa, tai edes joka toista. Apulannan maailmassa tärkeään asemaan nousseita lyriikoitakaan ei sen kummemmin avata, mikä on todella suuri harmi, sillä tekstithän juuri ovat monen kuolemattoman kipaleen sielu. Sen sijaan Väntänen pyrkii luotaamaan tunnollisesti ne tunnetilat, vaikuttimet ja fiilikset, joissa kukin albumi, EP ja sinkku syntyi, mikä luo mielenkiintoisia kulmia bändin joihinkin kausiin. Kirjoittaja sortuu kuitenkin harmillisen toistuvasti fanipoikamaiseen hehkuttamiseen, mikä tekee tekstistä hetkittäin vaivaannuttavaa luettavaa.

Toni ja Sipe eivät myöskään varsinaisesti visko vahvoja mielipiteitä tekemisistään, vaan jokaisessa käänteessä bändi ja sen tekemiset ovat kuin pyhä lehmä. Annetaan sen olla rauhassa, ei puhuta siitä – paitsi hyvää ja mennään eteenpäin. Tiukimmat sanat irtoavat menneistä presidentinvaaleista, joissa Sipe asettui Niinistön puolelle, mutta tämänkin kiistakapulan ympärillä alleviivataan puuduttavuuteen saakka sitä, kuinka henkilöiden mielipiteet eivät ole bändin virallinen näkökanta. Muutamat biisit saavat sentään ylimääräisen seppeleen ylleen, koska ne ovat ”tosi hyviä”, mutta tätä syvempiä analyyseja musiikillisista syistä ja seurauksista on turha odottaa.

Bändin alkuvuodet käydään läpi kiitettävän yksityiskohtaisesti, mutta lähestyttäessä nykyhetkeä vauhti kiihtyy ja kiihtyy. Viimeisten vuosien tyly pikakelaus jättääkin ikävän maun suuhun, etenkin kun tuorein miehistönvaihdos tapahtui vasta loppukeväästä 2014. Tapahtumat saattavat olla tuoreita juuri tässä hetkessä, mutta kaikesta tulee yllättävän nopeasti historiaa.

Mika Roth