04.09.2014
Electric Wheels of Confusion sai uusimmalla Rockface-EP:llään rockin rullaamaan, metallin pyörimään sekä punkin paukkumaan, joten Desibeli kyseli kuulumisia, menneitä ja vähän tuleviakin. Trion puolesta vastaamassa olivat rumpali Mikko ja kitaristi-vokalisti Antti. Basisti Matti ei ehtinyt vastaamaan, koska oli kuuleman mukaan kalassa.
Käydäänkö aluksi läpi bändin historia? Eli miten nykyiseen pisteeseen on tultu ja mitä kaikkea matkan varrella on tapahtunut.
Mikko: - Alkutahdit lyötiin 2009 Halikossa hylätyssä mielisairaalassa, kun tarvitsin uuden harrastuksen ja istahdin rumpupallille. Antti tuli mukaan 2010, alunperin laulajaksi. Matti taas tarttui matkaan 2012. Matkan varrelle on jäänyt useampikin soittaja (pääsiasiassa basisteja), osa jopa kesken keikan lavalle. Alkumetrit räpiköitiin Misfitsin vanavedessä, nykyinen soundi alkoi löytyä Matin tultua bändiin. Tätä ennen julkaistiin yksi demo duo-pohjalta, jossa nykyiset skitsorokin vivahteet on jo huomattavissa.
Julkaisitte juuri neljän biisin mittaisen Rockface EP:n. Oliko kiekon synnytysprosessi vaativa ja kuinka pitkältä ajalta biisit olivat peräisin?
Mikko: - Biisit ovat reilun puolen vuoden ajalta. Prosessia vaikeutti sotkut treenikämpän kanssa kun päävuokralainen karkasi rahojen kera Thaimaahan. Kyseessä oli myös nahan uudelleen luonti. Etsittiin sitä olennaista EWC:n ilmaisussa. Synnytys oli semivaikea, kuten aina.
Antti: - Biisejä tosiaan väsäiltiin pidempi tovi ja osa niistä kävi läpi koviakin muutoksia. Rankemmat ja kämmen-mutetetut riffit oli SE juttu Rockfacen synnytyksen loppuvaiheessa ja kyllähän siellä sitä jämerän osaston toistoa on. Kiitettävästi.
Saatteen mukaan kappaleet ovat syntyneet jamittelupohjalta. Avaisitteko hieman tuota, eli kuinka EWC:n biisit saavat normaalisti muotonsa?
Mikko: - Yksissä treeneissä syntyy keskimäärin 5 biisiä ja riffejä esitellään enemmän kuin Justicella ja Puppetsilla on yhteensä. Toisinaan biisi loksahtaa paikoilleen parissa sessiossa, toisinaan Antti demottaa biisin, josta muut poimii tärkeimmät itselleen. Heftfieldillä on ehkä 800 riffiä seuraavaa albumia varten, Antilla saman verran seuraavaan sinkkuun.
Antti: - Sille päälle kun satutaan, niin raakileita ja aihioita tosiaan pyörii jaloissa kuin myyntimiehiä helvetissä. Välillä otetaan kurinpalautus ja saatetaan (omasta mielestämme) parhaat ideat lopulliseen muotoon. Jos nyt ihan prosessiin poraudutaan, niin yleensä basso tai skeba vetää hatusta riffin tai kuvion, johon lähdetään omia osuuksia rakentamaan ja lauluntynkää heti huutelemaan. Kappaleita synnytellään myös omissa päissä, mutta toistaiseksi porukalla väännetyt jamit on jyränneet nämä pöytälaatikon perukoille.
Koska ideaa syntyy hyvällä rytmillä, ei bändi jää haikailemaan roskakoriin päätyneiden aihioiden perään. Toisaalta kun kappale on saanut lopullisen muotonsa, se pyritään myös pitämään siinä, eikä uusia palasia enää puserreta mukaan samaan kuvaan. Yritin ymmärtää lyriikoita, mutta en tainnut ihan sisäistää sitä mistä Babysteps to Hell kertoo. Valottaisitteko hieman tekstin taustaa?
Antti: - Ai minunko pitää? No, biisihän on kai jonkinlainen visio siitä, miten ns. normaali henkilö on kuin pelkkä korporaation tilastoluku, manipuloitava lihamöhkäle, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan voiton tuottaminen tuntemattomille tahoille. Pöytä on katettu valmiiksi ja myrkky tarjoillaan silkkihansikkaaseen piilotetulla rautakouralla. Ohjeistukset olikin pieniä askeleita helvettiin ja karttaa seuraamalla löysikin itsensä vankilasta. Vähän pidemmälle vietyä protestipunkkia siis, ha!
