Jukka Takalo: Jokainen on vähän homo

Jukka Takalo laittoi pop-minänsä takapenkille, löysi kupletin ja hyppäsi jossain vaiheessa vielä takaisin pohjoiseen vievän virran kuljetettavaksi. Takalo muistelee nyt kuinka vuonna 2011 ilmestynyt Vastarannan laulut –levy syntyi.

Nisperon kahvilakirjat

Haukiputaalta Helsinkiin on pitkä matka. Paljon pitempi kuin mitä kartta kertoo tai navigaattori ohjeistaa. Etäisyys vain kasvaa jos mietitään kuinka eri maailmoissa nuo kaksi pistettä sattuvat juuri tällä(kin) hetkellä olemaan, niin pohjoisesta kuin etelästäkin katsottuna.

Jukka Takalo eli aikansa omaa pop-unelmaansa etelässä, mutta Pohjoisen mies palasi lopulta takaisin kotiseuduilleen ja huomasi kuin ilmestyksen kokeneena, ettei kaikki ollut suinkaan kunnossa. Yhteiskunnan perusrakenteissa oli jotain pahasti vialla ja tuli tarve tehdä hieman toisenlaista musiikkia, jopa joitain suoranaisia protestilauluja. Sitä paitsi vuosikymmeniä paikallaan lillunut vene kaipasi jo muutenkin keikuttamista. Näissä tunnelmissa syntyi Homo EP, jota seurasi hieman myöhemmin Vastarannan laulut -albumi.

Kolme ja puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen Takalo on jo ehtinyt pyöräyttää seuraavan soolokiekon ja Maakinen mysteeri triokin sai muotonsa vuosi sitten. Silti juuri Vastarannan laulut oli käänteentekevä luku miehen historiassa ja sen kirjoittaja-muistelija myös auliisti myöntää. Monet kappaleet olivat hakeneet muotoaan jo joitain vuosia, kunnes aika ja mies olivat riittävän kypsiä tarvittavien palasten löytymiseen. Takalon tapa palauttaa asioita mieleensä muistuttaa paljon hänen tapaansa kirjoittaa lyriikoita: periaatteessa reitti on selkeä, mutta kaikkea muuta kuin suora. Asioiden olennaiset puolet tuodaan esiin hieman erilaisista kulmista, ja se jos mikä tekee tekstistä – kuten herran lyriikoistakin – nautittavia.

Kirjan sivuilta löytyvät kaikkien kappaleiden tekstit, sekä tietysti soinnut, jotta niitä naarmuisia Landoloita voi rämpytellä siellä kerrostalokämpissä, rannoilla ja asemilla. Tekstistä leipänsä saava mies kun on, Takalo ei suuremmin muistele itse sävellysten kehitystöitä, mutta Tenttutietä tupsulaan tunnustetaan sentään Goodbye Yellow Brick Roadin eräänlaiseksi versioksi. Kyseistä ”sorvataanpa vanhasta biisistä itselle uusi” -kaavaa ovat käyttäneet ties kuinka monet historian aikana, mm Aknestik silloin aikoinaan. Ainoa mitä jäinkin kaipaamaan enemmän, oli itse sävellysten syntyhistorian syvempi luotaus, mutta ehkä lyyrikolle moiset asiat eivät vain jää mieleen.



Albumi käydään suhteellisen rivakasti läpi ja itse tekstiä opuksessa on vain noin sadan sivun edestä. Tärkeämpää kuin mitta on kuitenkin se, kuinka viihdyttäviä ja valaisevia rivejä Takalo on saanut aikaan. Herra onkin eräänlainen kotimaan vastine Douglas Adamsille, miehelle jolta irtosi kerrassaan loistava yhden rivin oivalluksia loputtomasti. Veikkaan että suuret kirjallisuuspalkinnot jäävät teoksella haalimatta, mutta Takalon lähimuistelu on rehellinen, mielenkiintoinen ja hauskakin haukattava. Ainakin jos sattuu pitämään myös miehen sanoituksista.

Mika Roth