Marillion: The Thieving Magpie, 1988

Vokalisti Fishin lähdettyä Marillion julkaisi tuplaliven menneistä vuosista, mikä oli samalla täydellinen välitilinpäätös. Ehkä jopa liiankin täydellinen, tulevaisuutta silmällä pitäen?

EMI

Progesatumme alkaa siitä kun kauan, kauan, kauan sitten nuori ja innokas progebändi nimeltään Marillion saavutti kunniaa ja mainetta. Ensimmäisinä vuosinaan yhtye etsi muotoaan soittajien vaihtuessa toisiin, kunnes muusikkojen yhteistyön hedelmänä syntyi bändin ensimmäinen oma soundi. Tuo kultaakin kalliimpi soundi tuotti nopeasti kolme ensimmäistä albumia, joiden ansiosta Marillion saavutti nopeasti menestystä ja mainetta.

Ikävä kyllä sadussamme on kuitenkin myös Paha Noita, jonka voimat kasvoivat aikaa myöten suuremmiksi ja suuremmiksi. Kukaan ei enää tarkkaan muista oliko tuo ilkimys bändin rahanahne manageri, vai joku muu, mutta riidan siemen oli kylvetty ja yhdeksän vuotta yhtyeen syntymän jälkeen se tuli kokemaan viimeisimmän – ja dramaattisimman – miehistönvaihdoksensa, kun elämää suurempi vokalisti Fish poistui areenalta. Fishin pakattua laukkunsa ja lähdettyä jäivät neljä muuta soittajaa tilanteeseen, jossa menneet kokemukset oli aika ikuistaa yksiin kansiin ja näin syntyi The Thieving Magpie.

80-luvulla livelevyjen määritelmä oli venyvämpi kuin nykyään ja tämäkin tuplalive saattaa kuulostaa yhdessä tilaisuudessa tallennetulta, vaikka todellisuudessa tupla-CD:n 22 raitaa oli ikuistettu lähes neljän vuoden aikana, varhaisimpien palasten ajoittuessa aina maaliskuuhun 1984. Koska The Thieving Magpie kävi minulle tutuksi nimenomaan CD versiona, keskityn nyt siihen, sillä tupla-vinyylinä julkaistulta versiolta puuttuvat Freaks-siivu, sekä Misplaced Childhood -albumin koko toinen puolisko. Hopeakiekko onkin juuri tässä suhteessa suositeltavampi muoto, sillä edellä mainittu pitkäsoitto on ehkäpä se oleellisin osa koko Marillionin tarinaa.

Eri aikakausilta napatut palaset on onnistuttu yhdistämään tavalla, joka saa satunnaisen kuulijan uskomaan lavataikaan, sillä bändi soundaa hämmästyttävissä määrin samalta, vaikka 80-luvun puolivälissä monet asiat muuttuivat nopeassa tahdissa. Rossinin oopperasta lainattu La Gazza Ladra saattaa olla joillekin tutumpi Stanley Kubrickin mainiosta, vaikkakin hieman oudosta Kellopeli Appelsiini -elokuvasta, mutta progerockin faneille kyseinen numero muistuu mieleen Marillionin esitysten avaajana Clutching at Straws -kiertueella. En tiedä viittasiko yhtye juuri Kubrickin elokuvaan, mutta vajaan kolmen minuutin pituinen intro on suorastaan täydellinen alustus ennen kuin Slàinte Mhath kajahtaa maisemaan ja show saa alkaa.

Ensimmäiselle levylle koottu paletti tuo esiin bändin erilaisia puolia, joista tulevaisuudessa yksinkertaisempia balladeja työstävä pop-bändi puskee jo kovasti esiin. Chelsea Monday puree yhä napakasti ja Freaks on mukana jo yksistään siksi, että siitä valjastettiin viimeinen Fish-sinkku. Ryhdikkäästi käynnistyvä levy lähtee kuitenkin lispumaan ja nipun pliisuin hetki on kiistatta Jigsaw, jonka puoliunettavuuden olisi vaihtanut mieluusti Assassingin iskuun tai jostain syystä sinkun b-puoleksi unohdettuun Cinderella Searchiin. Näistä aikalaisista kun olisi löytynyt enemmän potkua levyn aavistuksen verran notkuvaan puoliväliin. Toinen selkeä horjahdus on nimensä mukaisesti imelä Sugar Mice, jonka jälkeen päästään onneksi takaisin progen syvään päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että Marillion tappoi vuonna 1984 Fugazi-albumin parhaat voimat surkealla diskanttipiiska-miksauksella, joka edustaa 80-luvun synkimpiä voimia, mutta livetilanteessa levyn huikea nimibiisi pääsee viimein oikeuksiinsa. Fishin monikerroksiset lyriikat olivat vuoden 1984 tienoilla saavuttaneet sellaisen tason, että niiden merkityksistä voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan, joten tyydyn vain lainaamaan kappaleen ilmeisimpiä rivejä:

”Son watches father scan obituary columns in search of absent school friends
While his generation digests high fibre ignorance
Cowering behind curtains and the taped up painted windows”

Päästyään huipulle The Thieving Magpie heittää tuleen bändin toisen briljantin nimibiisin, kun Script for a Jester's Tear päästetään irti. Kyseinen levy oli aikoinaan ensimmäinen kosketukseni Marillioniin ja rakkaus on kestänyt kaikki nämä vuodet. Harmi että samaiselta levyltä ole kelpuutettu mukaan Garden Partyn kaltaista yleisön räjäyttäjää, tosin onhan He Knows You Know myös historiallisesti tärkeä lohkare, eikä kaikkea voi saada. Eihän?

CD julkaisun toinen levy on omistettu Misplaced Childhood –albumille, jolta löytyvät mm bändin suurimmat hitit Kayleigh ja Lavender, joista on sittemmin muodostunut suoranainen riippakivi uudistuneelle ryhmälle. Toisaalta jos jokin levy pystyy kiteyttämään kaiken oleellisen Fishin aikakaudesta, on se juuri tämä kadotetulle lapsuudelle ja rakkaudelle omistettu kokonaisuus. Livetilanteessa teos saa ansaitsemansa kunnioituksen, eikä Fish lähde harhailemaan puheissaan vaan pitää tarinan punaisen langan käsissään vajaan kolmen vartin ajan.

Marillion nautti suurimmasta kaupallisesta suosiostaan juuri 80-luvun lopulla, jolloin aika oli juuri oikea bändin uusprogelle. Vaikka Fishin sekä kumppaneiden riita muistutti aikoinaan proge-maailman vastinetta David Lee Roth vs. Van Halen -draamalle, on yhtyeen perintö jäänyt silti suhteellisen tahrattomaksi. Kasari tuli ja meni, mutta hyvä biisi on aina hyvä biisi ja tältä tuplalta niitä löytyy suhteettoman paljon.

Mika Roth