Pienet

Pienet - Heinäkuu 2014

04.07.2014


Celesti Alliance: Promo 2014 Celesti Alliance: Promo 2014

Vielä toistaiseksi yhden miehen projektina toimiva Celesti Alliance uskoo power metallin ja hard rockin voimaan. Esikoisjulkaisu on kolmen raidan annos musiikkia, jota voisi kuvata ennemminkin power rockiksi kuin hard metalliksi, sen verran vahvasti juuret on upotettu 70- ja 80-luvun melodisen ilottelun multiin. Eikä siinä mitään, varhainen Helloween, kaupallisin Rainbow, vauhdikkain Judas Priest sekä näiden monet seuraajat ovat mainio alkupiste uudelle yhtyeelle.

Kolmen siivun mittainen promo tarjoaa enemmän vauhtia kuin vaaran tuntua. Avauksena soiva The Alliance on selkeästi biisikolmikon perinteisin ja tarttuvin repäisy, Secret Forever yrittää heittää ilmoille pientä mystisyyden verhoa, mutta kiusallisen tutun tuntuinen päämelodia ja puolittaiseksi jäävä sovitus vesittävät yritystä rankasti. Päätösraita Halfway Through Hell on puolestaan selkeä Gamma Ray -puolilaina, josta vain puuttuu mestari Hansenille ominainen räjähdysherkkyys. Toisin sanoen perusteet hallitaan, mutta se tekijä-x, joka erottaisi Celesti Alliancen lukemattomista muista kilpailijoista, puuttuu vielä. Mutta kaikkihan on edelleen mahdollista, kunhan kokoonpano kasvaa yksinäisen yrittäjän ympärille ja lisää biisejä saadaan luotua. Ei siis muuta kuin lisää, enemmän ja rohkeammin.

Mika Roth


Diamond Jam: The Luckiest Man Alive Diamond Jam: The Luckiest Man Alive

Reilu kaksi vuotta on kulunut siitä kun Diamond Jam julkaisi edellisen EP:nsä. Kuluneet vuodet ovat muuntaneet bändin tyyliä ja soundia ja niinpä mukana on nyt selkeitä grunge-vaikutteita, jotka yhdessä aiempien 70- ja 80-luku fiilisten kanssa rakentavat kasaan mielenkiintoisen paketin. Armon vuonna 2014 voikin todeta bändin löytäneen viimein oman soundinsa ja vahvuutensa – ja olihan se jo aikakin, voi vielä lisätä perään.

Kiekon nimibiisi The Luckiest Man Alive esittelee Diamond Jamin soundgardenmaisimmillaan ja biisin yksinkertainen koukku on kaikessa simppeliydessään suorastaan nerokas. Samaa ei voi sanoa lyriikoista, jotka toistavat kipaleen nimeä aina vaan, eivätkä anna juuri mitään muuta. Moisen toiston jälkeen korvissa soikin vain: ”Got my mind set on you / got my mind set on you / got my mind…”, mikä ei ole hyvä asia. EP:n kahdella muulla raidalla Seattlen soundia lantrataan uuden vuosituhannen vaihtoehtorockilla, joka viistää jo erittäin läheltä valtavirtaa.

Diamond Jam on vetänyt päälleen jonkin verran flanellia, mutta The Luckiest Man Alive ei ole onneksi pelkkä suoraviivainen ysärinostalgiatrippi. EP:stä syntyy mielleyhtymiä King Animal -albumiin, jolla eräätkin seattlelaiset tekivät pari vuotta sitten paluuta, enkä sano tätä vinoillakseni. Näissä siivuissa on muhkeutta, tarttuvuutta ja rosoa, jos persoonallisuus onkin hieman kärsinyt. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mika Roth


Horros: Maailman palkka Horros: Maailman palkka
Face Your Gods

Horros ei nimestään huolimatta nuoku tai uinu vaan lataa eetteriin kelpo vuorellisen ääntä jonka äärellä on helppo valvoa. Rosoisesta, rämisevästä ja piikikkäästä musiikista voi kuulla niin hc punkin, metallin, sludgen kuin jopa doominkin palasten kolahtelua, eikä yhtye vierasta edes crustin murskaavaa voimaa. Kiekon äärimmäisen karu soundimaailma vain alleviivaa yhtyeen ehdottomuutta, joten asenteen puutteesta bändiä ei pääse ainakaan syyttämään.

Vauhti on kohdillaan ja suurin osa siivuista jää alle kahden minuutin merkkipaalun, mutta ensimmäisen rynnistyksen hetkistä vain Painajainen saa yhdistettyä bändin rikkaan perustuksen leveyden ja noustua osiensa summan yläpuolelle. Horros kyllä likistää ja puristaa, mutta pieni pakottamisen tunne ei ainakaan auta asiaa, kun tyyli vaihtuu raidalta toiselle ja se kuuluisa punainen lanka tahtoo jatkuvasti kadota. Horros kaivaa levyn loppumetreillä kassistaan vielä pari oivaa yllätystä, jotka hämmentävät kokonaiskuvaa sopivasti. Yli viisi ja puoliminuuttinen Silence kestää reilusti pidempään kuin kolme aiempaa raitaa yhteensä ja biisin murskaava uhkaavuus saa myrskypilvet kerääntymään herkullisesti yhteen. Tarina ei kerro, onko tämä sama kappale joka kuultiin myös vuoden takaisella kiekolla, mutta yhtäkaikki kyseessä on toimiva numero. Päätöksenä soiva Loppu on puolestaan kuin suoraan suomeksi käännettyä varhaista Slayeria, mikä nyt on osapuilleen suurin kehu jonka osaan millekään ääribändille antaa. Ääntä kyllä löytyy, mutta mikä olikaan se suuri kuva?

Mika Roth


Inka: Nimet/Sinä tiedät, olen järjissäni

Inka julkaisi vuosi sitten Sanat/Piilo -sinkun, jonka piti enteillä yhtyeen toista pitkäsoittoa. Nyt tarjolla on uusi kahden kappaleen annos, joka niin ikään antaa vasta maistiasia tulevasta albumista.

Mikään ei ole ratkaisevasti muuttunut verrattaessa näitä uusia kappaleita vuoden takaisiin ja Inkan tunnistaa nopeasti omaksi itsekseen. Nopeampi ja kiihkeämpi Nimet on biisikaksikon kulmikkaampi rock-siivu. Sävellyksestä löytyy napakkaa iskua, mutta samalla biisissä on vahvaa vetoa ja imua. Bändin soundissa soivat uuden vuosituhannen alun isot brittiorkesterit, mutta silti Sanat on enemmänkin suomirockia kuin toisen polven interpolointia. Lyriikoissa on Röyhkä/Ylppö -sukuista röyhkeyttä, jota biisin kulmikkuus täydentää juuri riittävästi – viesti menee perille ilman ylilyöntiä. Kakkosraita tipauttaa hitaamman vaihteen silmään ja aluksi tunnelmiltaan hämärämpi kappale ei löydä oikein itseään, mutta viimeisen puolentoista minuutin juostessa kellossa loksahtavat palaset kohdalleen.

Soundiensa puolesta Inka on edelleen suuri, mutta etenkin sovituksellisissa ratkaisuissa on uudenlaista kypsyyttä ja varmuutta. Soitinten puolella kitaran johtoasema ja vuoropuhelu laulun kanssa on kehittynyt, rytmiryhmän löytäessä aiempaa toimivampia reittejä pisteiden A ja B välillä. Odotukset, toivottavasti jo tänä kesänä/syksynä ilmestyvää, toista pitkäsoittoa kohtaan ovat vahvassa kasvussa.

Mika Roth


Kanelimaki 5: s/t
Caña Boogie

Turkulaisen viisikon ensimmäinen EP esittelee aika monenkirjavan yhtyeen. Lähtöpiste on reggae-henkisessä nytkyttelyssä ja simppeleissä melodiakoukuissa, mutta homma rönsyilee helposti ja äkkiväärästi jazzin, Kingston Wall-progeilun ja alternative-henkisemmän rokkailunkin suuntaan. Soundeissa on ilmaa, soitannassa sopivasti tunnetta sekä halua tuoda orkesterin teknistä taitavuutta esiin lyömättä kuitenkaan aivan totaalisen läskiksi. Kruununa toimivat Oskari Auvisen vokaalit, jotka sitovat kokonaisuutta silloinkin kun tyylisuuntaslalom yltyy.

Nykyisessä olomuodossaan Kanelimaki 5 on kiinnostava ja omintakeinen, mutta hieman kehitystyötäkin tämä levy jättää toivomaan. Rönsyilyn ja melodiakoukkujen välillä liikuskellaan ketterästi, mutta melodiat tuntuvat hetkittäin latteilta ja rönsyilyt puolestaan hieman päälleliimatuilta. Toisaalta bändi onnistuu tuomaan kesäfiilistä keskelle sadepäivääkin, ja holtittomimmillaankin biiseistä aistii sellaista virnistelyä, mitä maailma ehdottomasti tarvitsee. Pieni ristiriitaisuus voi olla orkesterin eduksi.

Aleksi Leskinen


Lame Duck: Everyday Heroes Lame Duck: Everyday Heroes

Voimallisesti ja popisti paukkuvan melodisen punkrollin maailmassa seikkaileva Lame Duck esiintyi Desibelin sivuilla ensi kertaa jo kahdeksan vuotta sitten. Chaoes Theory EP:n yhteydessä heiteltiin ilmoille sellaisia vertailukohtia kuin Green Day ja Blink 182, sillä espoolaisen trion esikuvista ei voinut juuri erehtyä.

Paljon on vettä virrannut Espoonjoessa, mutta Lame Duckin musiikki nojaa edelleen vahvasti samoihin oppeihin. Taustalaulut raikuvat, melodiat purevat ja biisien keskimitta asettuu rahdun alle kolmeen minuuttiin, eikä ryhmä ota pienintäkään riskiä laventaakseen soundipalettiaan yli totuttujen rajojen. Kuulija saa mitä tilaa, mutta toki näin monen vuoden jälkeen bändi voisi jo heittää edes jotain pientä yllätystä sekaan? House of Mirrors onnistuu selkeimmin tuttujen ainesten pyörityksessä, mutta muuten kipaleet tuntuvat lähinnä pastisseilta - laadukkailta sellaisilta, sitä en kiellä, mutta vain pastisseilta.

Mika Roth


Meet Me In Between: 9 Meet Me In Between: 9-EP

Grungehtavaa särörockia soittava tamperelaisyhtye Meet Me In Between lähestyy kuulijoita viiden biisin EP:llä. Vauhdikkaan säröinen ja grungen/stonerin hengessä junnaava/jyräävä soitanto on kohtuullisen äijää, tummassa pohjavireessä toki myös mukavan melodisia maalauksia ja viekkaita kaaria. Rokkihaaran puutteesta ei siis voi syyttää, mitenkäs biisikynä?

Once Moren vaivihkainen kasvatus ja hyvällä tavalla seesteinen maisemointi kohti jykevämpää ja särähtävämpää nostoa aloittaa plätyn hyvin. Yhtye onnistuu heti yhdistämään tyynen leijuvuuden vauhdikkaaseen ja etenevään poljentoon. Varsinaisesti sävellys ei esittele mitään hirveän uutta mutta koristelu ja asettelu on toimivassa tasapainossa. Murisevampi Overdrive on aika nimensä mukainen mutta silti rauhallinen stoner/blues-jyrä. Paletissa on sopivasti groovea eikä tiluttelu karkaa itse asiaksi. Niskaa mukaan nytkyttävä King And Queens nousee kivasti konkkaavista säkeistä rullaavampiin huippuihin, mutta soolo-osuudellaan biisi meinaa hukata intensiteettinsä. Hauskaa kohkaamista toki, mikä livenä pistää takuulla hien lentämään.

Näppäillen starttaava Hollow jylhistelee kuin Pearl Jam, mutta osaa myös keventää levyn komeimpaan kaikuiseen melankolia-värinään. MMIB:n tapa pitää syke-herkkyys yllä jykevässäkin laukassa on yhtyeen selkeitä vahvuuksia, nyansseista kannattaa jatkossakin pitää kiinni. Vaaniskeleva Blind nousee jylhyydestään huolimatta ja ehkä juuri sen varassa levyn avainkappaleisiin, syvyyttä löytyy hienosti ja riisuttujen hetkien käyttö jykevien jyrien vastapainona toimii. Aluksi kuulosti melko peruskauralta mutta pidemmällä kuuntelulla sävyjä löytyy sen verran paljon että peukku pitää nostaa.

Ilkka Valpasvuo


Nyrkkikyllikit Nyrkkikyllikit: s/t

Kolme vuotta ”kaljankatkuisen ramopunkin ja hikisen suomirockin” tietämillä vaikuttanut Nyrkkikyllikit lataa tiskiin kahdeksan raidan mittaisen kiekon, jonka kokonaiskesto jää alle kahdenkymmenen minuutin. Jyväskyläläisten ura käynnistyi mm. Ne Luumäet -covereita vetämällä, mikä myös kuuluu vahvasti läpi – niin hyvässä kuin pahassa.

Biisien tempo on lähinnä kiivaas ja vokalisti Henna osaa kertoa tarinoita, joissa arki kaikkine iloineen ja murheineen piirtyy isolle kankaalle. Mukana on luonnollisesti parisuhdeongelmaa, mutta otsa ei rypisty edes silloin kun sulhoehdokkaalle ilmoitetaan tylysti ”etten oo täällä sua varten”. Mielenkiintoinen lisä on myös Parhaita hetkiä, joka lisää kaavaan ripauksen skata ja saa tanssijalan vipattamaan. Yhtyeen kannattaisikin kehittää ja rikastaa soundiaan, sillä juuri tällaiset pienet irtiotot saavat positiivisesti paukkuvan punkin maistumaan entistä paremmalle.

Mika Roth


Project Rutinski: Kommando Project Rutinski: Kommando

Kuusihenkinen punkbändi? Okei, punkilla ei ole tietenkään mitään rajoja ja Project Rutinskin tapauksessa tuota jaloa tyylilajia rikastetaan runsaalla hard rock –annoksella. Kolmen kitaran vallitusvoima ei ainakaan tällä ryhmän kolmannella julkaisulla tuota mitään elämää suurempia kokemuksia, ilmassa on enemmänkin säröä kuin voimaa.

Kiekon neljästä raidasta ”eeppisimmäksi” nousee kokonaista kolme minuuttia ja yksitoista sekuntia kestävä Lääkettä, joka on samanaikaisesti kiekon nerokkain ja typerin raita. Junttavaihteella biisi nuijii satunnaisen kuulijan kiljutynnyreiden väliin, mutta ”hei beibi nosta hametta / se on mulle lääkettä” -tyyppiset heitot ovat niin pirun popedaa että pahaa tekee. Mikäli PR haluaa syrjäyttää esikuvansa pitää biiseihin saada huomattavasti enemmän koukkua ja sanoituksiin ryhdikkyyttä. Pula-ajan kommando sellaista jo hiukan väläytteleekin, mutta osumia häränsilmän seutuville pitää tulla tulevaisuudessa huomattavasti useammin tai PR on vain yksi vara-Klamydia muiden joukossa.

Mika Roth


Serpents Aim: Burn Up the Road Serpents Aim: Burn Up the Road

Mikä voi yhdistää bändin jäseniä, kun soittohistoriasta löytyy kaikkea black metalin ja humpan kautta aina hip-hoppiin saakka? Tekijä-X on tietysti räyhäkäs, melodinen ja rintakarvainen hard rock, joka soi 70- ja 80-lukujen hengessä. Serpents Aim saakin rockin jälleen rollaamaan eikä edes pientä kimalteen tuiketta kaihdeta, jos tilanne sitä vaatii.

Tampereelta (mistäpä muualta) kotoisin oleva orkesteri on ikuistanut ensimmäiselle kiekolleen kuusi kappaletta, joiden parissa matka kulkee Rainbow’n melodisesta blues-pohjaisesta hevistelystä aina Poisonin kimalteeseen saakka. Ilmassa on hetkittäin tukkaa kuin Skid Row’lla konsanaan, mutta orkka taitaa myös siistimpää kuontaloa edellyttävät euroviisu-temput. Melodinen hard rock on vaikea sara, sillä kuluneiden vuosikymmenten aikana lähes kaikkea on jo ehditty yrittää ainakin kertaalleen, mutta Serpent’s Aim ansaitsee nyökkäyksen mainiosta yrityksestä ja pääosin ensiluokkaisesta biisimateriaalistaan. Voisin huudella edistyksen perään, mutta Women Drivers ja Would You Be My Beast Tonight? kertovat jo nimillään mistä päin tämä tuuli puhaltaa. Loistavaa musiikkia rälläyksen ja biletyksen säestäjäksi ja livenähän tällainen räiske on parhaimmillaan.

Mika Roth


Silene: Unseen Memories Silene: Unseen Memories

Silene julkaisi pari vuotta sitten mainion All Our Yesterdays -esikoisalbuminsa, joka päätyi parin mutkan kautta allekirjoittaneenkin käsiin. Yhtyeen pop-koukuilla vahvistettu goottirock oli hengeltään lievästi uusromanttista, mutta biisit eivät muodostaneet mitenkään yhtenäistä tai edes yhdensuuntaista linjaa.

Tuoreella sinkulla ei ole suurempia jatkuvuusongelmia, sillä biisejä kiekolle on siunaantunut kokonaista kaksi kappaletta. Niistä toinen on nopea ja toinen hidas, toinen kaikuu ryhmän omaksumaa 80-luvun alun Sisters of Mercy -rockia ja toinen on tunnelmallisempi siivu, jonka romanttiseen tahtiin voi koristella kammiotaan vaikka kynttilöillä. Jos istuisin bändin managerin ja/tai tuottajan pallilla, pyrkisin ohjaamaan ryhmää valitsemaan reippaamman sekä enemmän mahdollisuuksia tarjoavan reitin. Maailma on jo pullollaan sydänvertaan tihkuvia mahtiballadeja, eikä tuore slovari ole mikään uusi 107 Raven Road. Siispä enemmän liikettä ja energiaa ja vähemmän seittien peittämiä kynttilänjalkoja, niin eiköhän se siitä.

Mika Roth


Tailgunner: Year of the Voyager / Count Noire Tailgunner: Year of the Voyager / Count Noire

Johnny Park Avenue/omakustanne (C-kas./mp3)

Aiemmin Misty Knight-tittelin alla toiminut joensuulaisnelikko on Tailgunneriksi muuttumisen ja siihen liittyneen kokoonpanomuutoksen myötä tarkistanut myös hieman linjaansa. Kahden biisin demo antaakin hyvän kuvan orkesterin ydinosaamisesta. Aloitusbiisi Year of the Voyager laahaa tummasävyisesti ja kääntyilee hitaasti hivenen rokkaavampiin tunnelmiin, kun taas jälkimmäisenä soiva Count Noire painaa päälle nwobhm-viritteisellä puskutaktiikalla. Tahdinvaihdokset, vokaalit, riffittelyt ja soitannollinen iloittelu ovat ihailtavan hienosti tasapainossa keskenään, ja musiikista välittyy hevimetallille niin kovin tärkeä tunnelmien vietäväksi heittäytyminen. Useamman kuuntelun myötä biiseistä huomaa myös pieniä sovituksellisia yksityiskohtia, jotka tuovat kokonaisuuteen omintakeisuutta.

Parin biisin näyte jättää jälkeensä hyväksyvästi nyökyttelevän kuulijan, mutta voisihan noita ralleja ensi kerralla mahtua mukaan vähän enemmänkin, ja vähän kevyemmällä rönsyilyllä. Nyt aivan kaikki ideat eivät vain toimi, ja toiset taas venyvät tyhjäkäynnin puolelle. Siitä huolimatta tällä demolla valettu perusta on jo niin kova, että jatkoa odotellaan mielenkiinnolla.

Aleksi Leskinen




Lukukertoja: 6119
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s