Mark Yarm: Kaikki rakastavat Seattlea

Mark Yarm pyrkii kymmenien haastattelujen tarkalla läpikäynnillä ja yhteen nidonnalla selvittämään olennaisen grungen valtakaudesta, mutta onko aika jo ehtinyt kullata kaikkien eloon jääneiden muistikuvat?

Suom. Jere Saarainen
Like

Muistan sen vielä kuin eilisen päivän: grunge tuli, pyyhkäisi 80-luvun olkatopatut ja hinkatut soundit pöydältä ja tukehtui vain muutamaa vuotta myöhemmin omiin doupattuihin flanelleihinsa. Tunsin kokonaisen sukupolven tavoin ne samat vuoristoradan mutkat, jotka lähtivät alkuinnostuksesta, saavuttivat nopean kliimaksin ja vaihtuivat pian jo kyllästymiseen.

Kaikki kävi nopeasti, voisi sanoa jopa väkivaltaisesti, kunnes massojen kollektiiviseen rock-muistiin oli jäänyt ne neljä suurta nimeä: Nirvana, Soundgarden, Alice In Chains ja Pearl Jam. Näistä yhtyeistä ainoastaan viimeksi mainittu on pysynyt kasassa kaikki nämä vuodet, tosin tätä kirjoitettaessa vain Nirvana on edelleen vainajien mailla.

Yarm tunnustaa genren suuren nelikon merkityksen ja voiman, mutta mittava kirja lähtee liikkeelle perusasioista ja pyrkii valottamaan koko monivivahteisen matkan punkin katkuista grungen alapainotteiseen soundiin. Näin valokeilaan nostetaan tyylin nousuun ja soundin muodostumiseen olennaisesti vaikuttaneita pioneeribändejä kuten The U-Men, Mudhoney, Malfunkshun, Melvins ja lyhytikäiseksi jäänyt ”superbändi” Mother Love Bone. Opuksen alku onkin sen mielenkiintoisin ja yllätyksellisin osa, vaikka nimiryöppy tuottaa aluksi hankaluuksia. Yarm taustajoukkoineen on leikannut ja liimannut pätkiä lukemattomista haastatteluista ja näin kasaan on saatu eräänlainen loputon vuoropuhelu, jossa eri bändien jäsenet, studiotyöntekijät, kaverit, managerit ja muut lähistölle sattuneet kertovat suurta tarinaa.

Alussa lukija (tai ainakin allekirjoittanut) joutuukin toistuvasti turvautumaan kirjan perältä löytyvään nimiluetteloon, josta selviää kuka kukin on ja minkä bändin kitaristista/rumpalista/roudarista nyt olikaan taas kyse. Asiaa hankaloittaa vielä se, että alussa moni keskushenkilöistä vaikutti useammassa bändissä, joten samat kaverit puhuvat usein kahdesta, kolmesta ja jopa neljästä yhtyeestä, mikä sotkee pakkaa ansiokkaasti. Kaiken kukkuraksi Yarm ei ole lisännyt puheenvuorojen sekaan omia mietteitään, joten lukijalle jätetään kaikki tulkinnan vara, kun kiistatilanteissa, ja vähän muissakin tapauksissa, peräkkäiset lausunnot kumoavat toisiaan. Ns. totuutta ei siis tungeta useinkaan kurkusta alas, vaan esillä on vain reilu annos näkemyksiä ja mielipiteitä, eivätkä ne muistikuvatkaan tunnu päälle kahden vuosikymmenen jälkeen enää yhtenevän kovinkaan paljoa.



Mikä lukijalta ei jää kuitenkaan huomaamatta, on Yarmin vakaa näkemys siitä, että vain ja ainoastaan Seattlesta tuli säällisiä grunge-bändejä. Soundista innostuneet britti-yhtyeet, ja kaikki muutkin ”kopioijat”, saavat tylyn tuomion Yarmin valitsemien lausuntojen muodossa. Tämä härkäpäinen puskeminen saa Yarmin ylistämään jopa Candleboxin kaltaista perässähiihtäjää, jonka nostaminen suurten joukkoon on vähintäänkin kyseenalaista. Omasta mielestäni Bushin kaltaiset menestyjät olisivat ansainneet edes jonkinlaisen tunnustuksen, mutta moista kädenojennusta ei Yarmilta tule missään vaiheessa. Näissä kohdin olisinkin kaivannut arvon toimittajan/kokoajan omaa perustelua, mutta miestä ei kuulla kuin alku- ja loppukaneeteissa.



Kirjan monipuolisen ja vivahteikkaan alun jälkeen mukaan kuvioihin tulevat genren suuret ja ylistetyt bändit, mutta näissäkään kohdin Yarm ei hylkää tyyliään, vaan antaa kaikkien, jopa Courtney Loven kaltaisten väriläiskien, paukuttaa suutaan kuten parhaaksi näkee. Samoin sanansa saavat sanoa monet niistä soittajista, joiden bändit eivät koskaan räjäyttäneet pankkia, vaikka osa näistä olisi moisen ansainnutkin. Alun innostuksen jälkeen mukaan hiipii katkeruutta ja pahaa mieltä. Tuo tummuminen muistuttaa sitä samaa kohtaloa, joka rokotti Seattlen skenen, ja koko grungen, voimaa, kun huumeet niittivät aikoinaan julmaa satoaan vieden mukanaan monia muitakin kuin vain Kurt Cobainin ja Layne Staleyn.



Kaikki rakastavat Seattlea -teos on kunnioitettavan tinkimätön, mutta samalla myös vaikeasti haltuun otettava paketti. Mikäli grungen perusasiat ovat päässeet unohtumaan, kannattaa suorittaa pieni kertaus, ennen kuin Yarmin kokoamaan opukseen tarttuu. Loputtomilla puheenvuoroilla kasattu kirja on tyyliltään mielenkiintoinen, hetkittäin yllättävä ja parhaimmillaan jopa maukas, mutta samalla se suhtautuu aiheeseensa niin intohimoisesti, että metsää ei tahdota nähdä aina puilta. Tai ehkä tuo puskeminen on juuri se grungen henki jota Yarm pyrkii määrittelemään?

Mika Roth