Henry Scott-Irvine: Procol Harum – Koko ura
25.04.2014
Procol Harumin merkitys niin progressiivisen rockin synnylle kuin koko rock-musiikin kehitykselle on kiistaton. Yhtye sävelsi uransa alussa yhden kaikkien aikojen menestyneimmistä rock-kappaleista, jääden samalla sen vangiksi. Henry Scott-Irvinen teos valottaa yhtyeen laajempaa merkitystä, mutta jää kirjallisilta ansioiltaan keskinkertaiseksi.
Suom. Anna Korolainen
Minerva
Whiter Shade of Pale. Se oli aikanaan ainoa asia, jonka Procol Harumista tiesin. Tai oikeammin, en tiennyt koko Procol Harumista mitään, tunnistin vain kappaleen tavaramerkiksi muodostuneen, Bachin Airista innoituksensa hakeneen urkumelodian, jos sen radiosta satuin kuulemaan. Saman kokemuksen jakanee moni muukin – ainakin, jos sattuu olemaan syntynyt 60-luvun jälkeisinä vuosikymmeninä. Kappale tunnetaan, esittäjää, saati sen muuta tuotantoa tuskin lainkaan. Kappale, joka jätti pysyvän leimansa yhtyeeseen, tuottaen toisaalta tekijöilleen massiiviset tekijänoikeustulot ja johtaen jäsenensä naurettavat mittasuhteet saaneisiin oikeustaisteluihin vuosikymmeniä myöhemmin. Kappale, josta tuli yksi kaikkien aikojen soitetuimpia ja versioiduimpia rock-biisejä.
No, omalla kohdallani sivistykseni yhtyeen suhteen toki parantui jo aikapäiviä sitten, kun hiljalleen kasvanut intoiluni vanhan liiton progeilijoita kohtaan alkoi reilut parisenkymmentä vuotta sitten viritä. En silti koskaan täysin hurahtanut Procoliin, vaikka sen musiikilliset ansiot toki tunnustinkin kiistattomiksi – etenkin kuultuani yhtyeen esikoislevyn ystäväni kotibileissä viimein ensimmäistä kertaa kokonaan. Myöhemmin, kööpenhaminalaisessa levydivarissa piipahtaessani, satuin tarttumaan edulliseen Something Magic -vinyyliin ja kiikuttamaan sen kotimaan kamaralle hyllyyni pölyttymään. Albumiin, joka sai 70-luvun lopulla ajan nousevaa punk-henkeä mukailleen ja osin epäoikeudenmukaisenkin kohtelun kriitikkoilta, mutta joka kiistatta edusti myös bändin keskinkertaisinta tuotantoa. Livenä olen nähnyt yhtyeen kerran.
Musiikki- ja taidedokumenttien tuottajana päivätyötään tekevä Henry Scott-Irvine sen sijaan vaikuttaa totaalisesti hurahtaneen Procol Harumiin. Melkoisen kritiikittömän teoksen kirjailija on nimittäin kohteestaan saanut aikaiseksi. Hyvä kysymys on, kuinka paljon tietokirja-nimikkeen alle löyhästi luettavan teoksen täytyy kirjoittajansa henkilökohtaisia näkemyksiä julki tuoda, tai minkä verran musiikkiteoksen on varsinaisen taiteen sijasta aiheellista porautua taiteilijakuvien taakse, mutta ainakin tällaisessa muodossaan teos melkoisen etäännyttävä ja tunteita herättämätön on.
Tekstillisesti parasta antia ovat yllättäen elokuvaohjaaja Martin Scorsesen lyhyt esipuhe, kera kollegansa Sir Alan Parkerin johdannon, sekä kirjan loppupään erilliset luvut A Whiter Shade of Palen perinnöstä ja kappaleen ympärille muodostuneesta oikeustaistelusta. Muilta osin kirja onkin melkoista luettelonomaista läpikäyntiä, jossa kyllä kahlataan melko perusteellisesti yhteen ura levytyksineen, miehistönvaihdoksineen ja tärkeimpine live-esiintymisineen, mutta minkäänlaista tunnekokemusta tai kutsua dialogiin teksti ei herätä. Ja miksi ihmeessä lähes jokainen yhtyeeseen tavalla tai toisella liittyvä henkilö pitää esitellä syntymäpaikka- ja -aikatietoineen? Eikö tällaista informaatiota olisi voinut yksinkertaisesti kerätä muiden liitetietojen yhteyteen kirjan loppuun tai vaihtoehtoisesti esitellä luontevana osana kerrontaa? Pikku juttu, mutta tekee lukukokemuksesta pidemmän päälle melkoisen rasittavan.
En tiedä minkä verran keskustelua kotimaisen kustannustoimituksen ja kääntäjän kesken on matkan varrella suomenkielisen laitoksen sisällöstä käyty, mutta välillä tekstistä tulee vaikutelma, että käännösyö etenkin lainausten kohdalla, on tehty ”suoraan” englannista suomeksi. Pienet omavaltaiset vapaudet joidenkin ilmaisutapojen mukauttamiseksi omaan kielelliseen kulttuuriimme luonnollisemmin istuviksi tuskin suurta vahinkoa tai siteerauskäytännöistä lipsumista olisivat aiheuttaneet – etenkin, jos teoksen imuvoimaa olisi onnistuttu näin kasvattamaan. Samaan hengenvetoon on tietysti todettava, ettei ole käännöksen vika, jos teksti ei muuten tempaise mukaansa. Myös jälkieditointiin oikolukuineen oli jäänyt muutamia pieniä, mutta edellä mainittujen seikkojen realisoituessa harmillisesti silmille hyppääviä virheitä. Pelastavana oljenkortena niin Scott-Irvinen kerronta, käännöksen luontevuus kuin editoinnin tasokin paranevat kirjan loppua kohti edettäessä.
Scott-Irvinen kunniaksi on edellä mainituista huolimatta sanottava, että materiaalina käytettyjen kirjallisten lähteiden ohella, on hänelle tarjoutunut mahdollisuus haastatella niin yhtyeen jäseniä lähipiireineen kuin Jimmy Pagen kaltaisia rock-ikoneita. Jos Scott-Irvinen teosta tarkastelee puhtaasti rock-historiallisena dokumenttina, tarjoaa se myös mielenkiintoisia yksityiskohtia esimerkiksi Procol Harumin edeltäjänä toimineen The Paramountsin vaikutuspiiristä sekä perustellun näkökulman Procol Harumin kiistattomasta merkityksestä rock-muusikin historiankirjoituksessa. Moniko tiesi esimerkiksi, että suureen soolomenestykseen yhtyeestä ponnistanut kitaristi Robin Trower antoi soittotunteja King Crimsonin Robert Frippille, tai että Jimmy Page suunnitteli sittemmin edesmenneen B.J. Wilsonin palkkaamista Led Zeppelinin alkuperäiseksi rumpaliksi?
Procol Harumia entuudestaan tuntemattomalle teos toimii johdatuksena yhtyeen keskeisimpiin levytyksiin ja kuvaa ainakin löyhästi jäsentensä sävellys- ja sanoitustyön metodiikkaa – erityisesti Gary Brookerin ja Keith Reedin näkökulmista. Samalla se paljastaa idealisoidun kuvansa takaa sen tosiasian, että yhtyeen urakehitys on näennäisestä ja herrasmiesmäisestä demokratiastaan huolimatta rakentunut enemmän tai vähemmän kyseisen kaksikon ja etenkin Brookerin ambitioiden ympärille.
Rami Turtiainen
