YUP: 1990-1992, 1992

Englanninkielistä suomeen vaihtanut YUP pisti oleellisen uusista tuulista pakettiin vuonna 1992, kun kahden vuoden tuotokset lyötiin samoihin kansiin. Lopputulos oli välitön klassikko, eikä YUP ole sittemmin tehnyt mitään aivan vastaavaa – hyvässä ja pahassa.

Elme

Oletteko koskaan törmänneet tilanteeseen, jossa kaikki ympärillänne sauhuavat jostain uudesta ihmeellisestä bändistä ja itse ette pysty ymmärtämään moista kohkausta? Minulle kävi niin YUP:n kanssa, kun joskus 90-luvun puolivälissä käytännöllisesti katsoen jokainen tuttuni oli sitä mieltä, että Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit oli se Uusi Iso Juttu.

Omasta mielestäni Toppatakkeja ja Toledon terästä sekä Homo Sapiens olivat toki kelpo kiekkoja, joiden progressiivinen rock oli kuunneltavaa, mutta esimerkiksi bändin keikalle vaivautuminen tuntui lähinnä ylireagoimiselta. Pidin härkäpäisesti näkemyksestäni kiinni aina siihen saakka kunnes eräällä festarireissulla – tai oikeastaan matkalla sinne – satuin löytämään kaveriltani lainaamasta autosta CD:n, jolla YUP:n varhainen suomenkielinen tuotanto oli lyöty yksiin kansiin.

Tuo pölyinen ja naarmuinen kiekko nyki parilla raidalla ja lievästi kärsinyt levy näytti viettäneen aikaansa mm. auton lattialla, mutta itse musiikki potki ympäristöstään huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – täydellä terällä. Turpasaunalla starttaava ja kaksikymmentäviisi raitaa myöhemmin Daavidin Fuzziin päättyvä matka on edelleen huimaava kokemus, jopa näin pari vuosikymmentä myöhemmin. 1990-1992 summaa nimensä mukaisesti bändin noiden vuosien suomenkieliset julkaisut, eli Turpasauna ja Julmasti juhlallista EP:t, Huuda harkiten -albumin sekä Daavidin fuzz / Paratiisin sahakielet -sinkun.

Jo näillä varhaisilla suomenkielisillä julkaisuilla monet YUP:n olennaisimmat palaset olivat muotoutumassa, mutta zappamaiset rakentelut saivat vielä rönsyillä holtittomammin kuin myöhemmillä albumeilla. Enkä mitenkään halua vähätellä bändin myöhempiä saavutuksia, mutta juuri tämä mielipuolisuus, arvaamattomuus ja kaiken haastaminen koukuttivat allekirjoittaneen nopeammin kuin ehdin sanoa: ”saatana meni korvasta sisään”. Ydinkolmikko Jussi Hyyrynen, Valtteri Tynkkynen ja Jarkko Martikainen antoivatkin rockin progeutua kunnolla, kun alku-uran hc-punk vaihtui nyt koukerointiin. Sittemmin muistan lukeneeni haastattelun, jossa joku em herroista harmitteli, kuinka ”yhtye oli haaskannut” hyviä ideoita varhaisissa biiseissään, mutta tässä kohdin en voisi olla enempää toista mieltä. Juuri tuo palapelimäisyys, monisyinen mosaiikkinen rakenne ja ideoiden nopea käyttö ovat se juttu. Karsinnalla koko homma olisi vain vesitetty siksi samaksi suomirockiksi, jota maailmassa oli jo tuolloin aivan riittämiin.

Iloisempia näytteitä kukkaan puhjenneesta luomisvoimasta ovat pienoiseksi ug-hitiksi noussut Paha vaatturi, suorastaan grandslamista soiva Popov, runokone ja minä, sekä profeetalliseksi julistukseksi kasvava He lensivät öisin, joka teroittaa bändin järjestäytyneitä uskontoja kritisoivan pikkukeihään huipputerään. Menneestä muistuttavat vielä kahteenkin kertaan kuultava Kirvesperseet, sekä kokoelman loppumetreillä maisemaan kajahtava Paratiisin sahakielet: yhtye oli yhä punk, vaikka siirtymä oli jo käynnissä.

”niin, ja taustalla alati pauhaa
se sama melu: se alati pauhaa
Se murksaa! Jauhaa! Ei hetken rauhaa!
Pilkkokaa stereonsa! Pilkkokaa radionsa
Kirjansa polttakaa!”



YUP saavutti sittemmin lähes kaiken mahdollisen kotimaisen rockin saralla, kiitos yksinkertaistetun ilmaisun ja yleisöystävällisempien lyriikoiden. ”Koko kansan omaisuudeksi” muuttunut yhtye siirtyi määrittelemättömän pituiselle tauolle vuonna 2009, minkä jälkeen bändin päähenkilöt ovat vaikuttaneet kukin tahoillaan omilla tavoillaan. Nähtäväksi jää tuleeko ryhmä vielä jatkamaan jossain muodossa tulevaisuudessa, mutta käy miten käy, yksi asia on ainakin varma: toista samanlaista kautta, kuin vuosina 1990-1992, YUP ei tule kokemaan. Tuon siirtymä-/käymisvaiheen hedelmät olivat kenties kummallisen muotoisia ja paikoin kirpeän makuisia, mutta ehkäpä juuri näistä syistä ne ovat omaan makuuni kaikkein rakkaimmat.

Mika Roth