Pienet

Pienet - Maaliskuu 2014

31.03.2014

[di: unru:]: s/t

Sanotaan että bändille on etua helposta nimestä, joten äärimmäisen hankalalla kirjoitusasulla varustettu [di: unru:] antaa tästä näkökulmasta katsottuna melkoisesti tasoitusta kilpakumppaneilleen. Trio ei lähde itse pilkkomaan tyyliään, vaan toteaa ainoastaan rockaavansa – ja rockista tässä onkin kiistatta kyse.

Ensimmäisenä kuultava Deathletter kiteyttää tumman rockin, post punkin ja kolkot kasaritaustaiset soundit toisiinsa tavalla joka ei jätä mitään arvailujen varaan. Joy Division on otettu haltuun, mutta kyseessä ei ole silti mikään pastissi vaan omillaan toimiva raita. Onnistuessaan kolmikko onkin huimaavan tehokas ja terävä, mutta samaa terää ei ole ikävä kyllä saatu välitettyä kiekon kahdelle muulle kipaleelle. Entry #758 muistuttaa lähinnä John Carpenterin elokuvasta karannutta tunnelmapalaa, josta puuttuu vain potku ja ankkuriosuudeksi jäänyt Typewriter on turhan perinteistä woo-hoo-hoo punkkia, jota on tehty jo niin monen muun toimesta niin paljon laadukkaammin.

Mika Roth

Abraxas Countdown: s/t

Tamperelaisen Abraxas Countdownin raskaassa metalissa post kohtaa doomin ja lopputulos on raskas kuin valtamerilaivan ankkurikettinki. Tällä kertaa ketjussa on vain kaksi lenkkiä, joita täydentää ladattavissa oleva bonus-raita The Cradle of Grace, mutta kaikki oleellinen ehditään takoa kuulijan nuppiin jo kahden siivun ja karvan alle kolmentoista minuutin annoksella.

Abaxas Countdown on metallia, mutta termin eteen on liitettävä ainakin sanat post ja doom, eikä otteissa huokuvaa punkin vivahdettakaan voi jättää huomiotta. Tavallaan tamperelaisten soitosta nousee mutkan kautta mieleen Neurosis, jota etenkin avausraita Requiem for Entertainment hetkellisesti heijastelee. B-puolen junnaavampi Israel (Azrael is Real) jauhaa palasensa pienemmäksi hakkelukseksi ja samalla ryhmä pääsee asteen parempaan kiitoon, kun osat jalostuvat omanlaisemmaksi soundiksi.

Biisien vakiomitta on tämän näytteen perusteella päälle kuusi minuuttia, mutta alle seitsemän. Tuossa ajassa voidaan toistaa teemaa liikaa tai saada päälle kunnon hööki, mutta yhtyeen olisi mietittävä vielä koska painaa pidemmälle ja koska päästää aikaisemmin irti. Muuten paketti tuntuu olevan jo hyvin kasassa.

Mika Roth

Among The Prey: My Demons

Yhden miehen projektina käynnistynyt Among The Prey paisui kahden miehen bändiksi, kun monissa metallitulissa karkaistu rumpali Atte Palokangas liittyi vokalisti/kitaristi/basisti Iiro Kuntsin seuraan. Näin ”yhden miehen näkemys suomalaisen metallimusiikin tulevaisuudesta” sai kunnon aloituspotkun My Demons –kiekon muodossa.

Tulevaisuus lähtee piirtymään eteemme säästeliäästi, sillä esikoiselle on puristettu vain kaksi siivua modernia deathia, vaikka kipaleita on kuuleman mukaan kasassa jo keikkasetillinen. Kitaramelodiat ryydittävät riffivetoisia paloja ja vokaalit tarjotaan luonnollisesti raastimen läpi. Kipaleista ensinnä kuultava nimibiisi on selvästi hanakammin tarttuvaa laatua, kun taas jälkimmäisenä soiva This Time tuo kaksikon soittoon pohjoisamerikkalaista tappamisen meininkiä.

Among The Preyn metalli onkin raakaa, brutaalia ja täyteläistä, mutta se tarvittava oma soundi on selkeästi vasta hahmottumassa. Turpasauna on näin kovaa, mutta ei mitenkään ainutlaatuista ainakaan oman kylän ulkopuolella. Alku on kuitenkin sen verran lupaava, että antennit kannattaa pitää kohdistettuna ryhmän suuntaan, etenkin kun live-jäsenille vahvistettu Among The Prey lähtee pian tien päälle.

Mika Roth

Apus: Idyllit ja kulissiit

Apus julkaisi melko tasan vuosi sitten ensimmäisen demonsa, jonka yhteydessä bändi mainitsi esikuvikseen mm. Happoradion ja Mokoman. Tällä erää vaikutteiden joukkoon on nostettava myös kotoinen Stam1na sekä muutama länsinaapurin A-luokan power/death orkka, joten luvassa on entistä sekaisempaa soppaa.

Lopputulosta nimitetään saatteessa popmetal/crossover –sanoilla ja onkin melkoinen saavutus, että yksi ja sama biisi voi tuoda vuorollaan mieleen niin Stam1nan, In Flamesin kuin Klamydiankin. Vähänkin vaatimattomammilla taidoilla kasassa olisi ollut tuhti sillisalaatti, mutta Apus selviytyy juuri ja juuri urakastaan kääntäen taiston lähes jokaisella raidalla voitokseen. On hyvä että vaikutteita ja vahvuuksia osataan haalia eri suunnista, mutta se muokkauksen ja omaksumisen taso joka tarvittaisiin näin laajassa kentässä, jää vielä saavuttamatta. Tästä johtuen Apus kuulostaa hetkittäin suorastaan nerokkaalta ja toisinaan – no, ei läheskään niin hyvältä. Kaava toimii mutta hiomista, sitä tarvitaan vielä ja paljon.

Mika Roth

God Given Ass: Keeping Up Appearances!

Blast of Silence

God Given Ass aloitti taipaleensa jo viime vuosikymmenen puolella, mutta tähän päivään mennessä ryhmältä ei ole ilmestynyt vielä ainuttakaan pitkäsoittoa. Sen sijaan yhtye on julkaissut yhden kasetin sekä nipun seiskatuumaisia joista viimeisin on tämä neljän kipaleen mittainen Keeping Up Appearances!

Imagot ovat siis mainiosti hallussa ja tuore biisinippu naittaa mukavasti yhteen garage/punkrockin rosoisuuden ja voimapopin melodisuuden. Vokalisti Oton muinaisen historian voi kuulla vielä avauksena kuultavan Heartbroken & High -siivun rullauksessa, mutta muuten voidaan puhua jo ansaitusti GGA:n omasta soundista. Rullaavan startin lisäksi kumarruksen ansaitsee b-puoliskon sulkeva One of the Crew, joka ei kaikessa energisyydessään vajoa vain yhdeksi zipaleeksi muiden seassa. Voisi yhtye tehdä jo sen pitkäsoitonkin, itseasiassa näin päräyttävien pikkukiekkojen jälkeen jo suorastaan vaadin moista!

Mika Roth

Hyytis And The OCD-Positives: F42.2

Aaaaalsti

Pakko-oireinen häiriö on erittäin yleinen mielenterveyshäiriö, joka pahimmillaan voi invalidisoida sitä sairastavan kokonaan. Joensuulainen Hyytis on halunnut nostaa sairastamaansa OCD-häiriötä ja tietoutta siitä esille keskusteluun musiikin keinoin. Hyytis And The OCD-Positives tarjoilee kahden kappaleen singlen, yhden kappaleen suomeksi ja toisen englanniksi. Ensin mainittu purkaa Hyytiksen mukaan karstoja asiasta ja jälkimmäinen käärii hihat ja lähtee tekemään asialle jotain. Musiikillisesti suomenkielinen biisi alkaa pienesti ska-mausteisella rytmillä mutta jyrää lopulta enemmän raskaan (punk)rockaavalla melskeellä ja asenteen puolesta toimii nimenomaan avautumisena. Englanninkielinen sukeltaa enemmän oi-tärinään ja vahvemmin ska-nytkeen varaan. Positiivisempi melskaus nostaa enemmän peukkua.

Ilkka Valpasvuo

Isonmäen Työttömät Hitsarit: Risto / Lähdetään kiitämään

Kuuleman mukaan työkkärin järjestämillä kättelykursseilla toisensa tavanneet Isonmäen Työttömät Hitsarit on kolmen mystisen miehen joukkio, jota johtaa viidenkympin rajapyykin äskettäin ohittanut Tupu Lappi. Ryhmän koti on Pori, suosikkijoukkue Ässät ja musiikkityyli punk, mikäs muukaan.

Mystiseksi orkan tekee se, että herrat ovat salanneet kasvonsa hitsimaskien taakse ja hieman yllättäen sinkun kummankin siivun tekijöistä löytyy kovia nimiä. Avauksena kajahtava koulukiusaamistarina Risto on eräänkin Jussi Hakulisen kynästä, ja biisissä soi se sama postpunkin ja uuden aallon risteys kuin Yölläkin silloin muinoin kun ryhmä vielä tuli Porista. Biisissä on mukavasti terää ja vaikka se kalskahtaa hieman vanhalle saavat ITH:n pojat hitsattua siihen vielä henkeä. Lähdetään kiitämään on puolestaan saanut tekstinsä Pelle Miljoonalta ja siivu on selvästi suorempi punk-ralli, joka istuu ITH:n habitukseen ehkä asteen luontevammin. Kyllähän tätä enemmänkin kuuntelisi joten sopii toivoa, etteivät hitsarit lyö soittohanskojaankin naulaan, aina tällaista punkin rätkettä maailmaan mahtuu.

Mika Roth

Nicolas Kivilinna: Eino Leino

Joteskii Groteskii

Nicolas Kivilinna julkaisi kesällä 2013 Soitetaan mitä vaan EP:n, jolla Kivilinna kipparoi vielä Nicolas Kivilinna & Nahkasikarit -orkesteria. Tuolloin tähtäimessä oli jo Eino Leinon teksteihin pohjautuva EP, mutta valmista syntyi vasta vuoden vaihteessa. Samassa rytäkässä Kivilinna on muuttunut sooloartistiksi, mutta miehen musiikilliset juuret lepäävät yhä 70-luvun orgaanisessa rockissa.

Neljästä raidasta avauksena soiva Rauhattoman rukous kumartaa selkeimmin kotimaiselle rock-perinteelle ja päälle kolmeminuuttinen siivu rytiseekin kuin nuoruutensa vedossa ollut Juice konsanaan. EP:n kolme muuta raitaa ovat huomattavasti luonnosmaisempia, rauhallisempia ja pohtivampia. Kun kello seisoo osoittaa suoraan Leonard Cohenin suuntaan ja samasta perimästä nauttii myös Laulu onnesta, joka loppuu niin ikään juuri kun kaikki on käynnistymässä. Saatteen mukaan kappaleet syntyivät nopeasti suuren inspiraation voimalla ja tämä välittömyys kuuluu kiistatta tuotoksella, mutta itse jäin kaipaamaan syvempää lähestymistapaa – jollain tavoin intiimimpää otetta ja aiheisiin upottautumista. Mihin tässä on kiire?

Mika Roth

Raptus: Vehkalahen demonit

Joteskii Groteskii

Rämisevän noisen ja rupisen punkin epämääräisesti soundaavalla rajamaalla asuu ja elää monia asioita. Yksi niistä on Raptus, noin neljän miehen muodostama yhtye jonka seiskatuumainen ehti ilmestyä itse asiassa jo viime vuoden puolella.

Raptusin historiasta tai muista liikkeistä ei ole juuri tietoa, mutta ainakin vuonna 2013 yhtye oli vahvasti nojallaan noisen puolelle, vaikka pohjana toimiikin punkahtava rock. Säröinen, diskanttivoittoinen ja paikoin turhankin kaikuva äänipuuro ei ole välttämättä jokaiselle sitä taivaan mannaa, ja jäin itsekin kaipaamaan selvempiä kokkareita, mutta onhan Raptusilla toki ansionsakin. Mikon laulu istuu metallia rouskuvaan maisemaan suuremmitta ongelmitta, ja vaikka soundeja voi syyttää tietynlaisesta ohuudesta, on bändin monotonisuuteen taipuvaisessa otteessa jotain sopivaa. Kuulija saadaan kyllä ärsytettyä, mutta sitä todellista viikatteen iskua ei vain tahdo tulla – ei ainakaan vielä.

Mika Roth

Slack Bird: Turvallisuuden onnettomuus

Parta Records

Slack Bird paiskoo uudella seiskatuumaisellaan folk/punkin kenttiä kaksikielisesti. A-puolen nimibiisi esitetään suomeksi kun taas b-puoliskolle sijoitetut The Last Suit ja I Used to Be in a Band Too laulaa luikautetaan lontooksi, kuten siivujen nimetkin antavat jo ymmärtää. Eipä sen puoleen, Dave Klasin karhea mutta svengaava tapa laulaa sulattaa kielimuurit ja saa siivut kuulostamaan hämmästyttävissä määrin yhteensopivilta.

Akustispainotteinen vääntö ottaa folkin, kantrin, punkin ja vähän muutakin, raastaa kaikista pinnat karheiksi, eikä pilko palasia ainakaan turhan pieniksi. Lopputulos onkin mullan makuista, vinhasti kulkevaa ja elämän tuntuista musiikkia, etenkin kun kansansoittimet alkavat pysyä paremmin kourissa, kuten tekijät itsekin ovat huomanneet. Tom Waitsista hauskasti muistuttava bändielämän muistelu iski allekirjoittaneeseen voimallisimmin, vaikka mukana on melkoinen määrä preerioiden kaikua. Folk voi olla punk ja punk nyt voi olla ihan mitä vain, joten toimiihan tämä.

Mika Roth

Suotana: Forgotten Soil of This Land

Vaikka rovaniemeläisen Suotanan juuret ulottuvat aina vuoteen 2005 asti, on kahden raidan mittainen Forgotten Soil of This Land –demo yhtyeen esikoisjulkaisu. Tarina ei kerro miten bändin tyyli on kehittynyt aikojen saatossa, mutta ainakin armon vuonna 2014 Suotana vetää erittäin suomalaista dööttistä, josta voi vetää viivoja niin Ensiferumin kuin Northerninkin suuntaan. Etenkin vauhdikkaasti rullaava nimiraita on lähes yksi yhteen ”Enskan” repertuaarista, mutta osaavathan herrat asiansa, se on tunnustettava.

Toisena soiva The Reason antaa sen sijaan enemmän pureskeltavaa ja kiireettä käynnistyvä, mutta ajallaan mainioon vauhtiin yltyvä siivu tuo kuvioihin mukavasti uutta. Pientä kiristystä olisi voitu harrastaa sovitusten kanssa ja muutenkin siihen viimeiseen kymmeneen prosenttiin kannattaisi vastaisuudessa satsata enemmän, sillä juuri sieltä syntyy ero hyvän ja erinomaisen bändin kesken, ja pelkkä hyvähän ei riitä enää mihinkään jos puhutaan suuremmista kuvioista. Lisäpinnat vielä vokalistin asianmukaisesta äänestä joka sopii kuin vanha vihtahousu suolle. Tana.

Mika Roth

Tinneri: Se on ihan sama

Propaganda Records

Tauot ovat luontainen osa bändien kehitystä ja taivalta, mutta harvoin julkaisuvälit venähtävät aivan niin mittaviksi kuin Tinnerillä. Bändin kuiva kausi päättyy 33 ja 1/3 vuoden jälkeen, kun Epikriisi -albumi ja sitä mainostava kahden raidan sinkku ilmestyivät. Mikäli hiljaa tulee tosiaan hyvää, on pitkäsoitosta lupa odottaa genrensä merkkipaalua, mutta ainakaan sinkun kahden raidan perusteella ei kannata vielä viskoa pystejä orkan suuntaan.

Yhtye kunnioittaa juuriaan ja soiton kulkua voisi kuvailla kompastelevaksi ja hakevaksi, mutta se kaiketi on osa kokemusta. Nimibiisi julistaa kaiken olevan ihan saman ja täytyy sanoa, että se on ihan sama jos olisin kuullut tai ollut kuulematta koko viisun. Toisena raitana kuultava Eläintarina rakentuu sentään hauskalle kuviolle, joka olisi voinut irrota nuoren Kauko Röyhkän kynästä. Lyriikat ovat nytkin kömpelöt, mutta ainakin ne jäävät mieleen mikä on jo jotain.

Mika Roth

Lukukertoja: 5241