Viljami Puustinen: Kingston Wall. Petri Wallin saaga
14.03.2014
Viljami Puustisen Kingston Wall -kirjaa on kiitelty jo monella suunnalla ja ihan syystä. Genressä jossa suurta ellei suurinta osaa teoksista vaivaa taustatyön puute, levytetyn musiikin laiska ja intohimoton kuvailu sekä muiden tuottaman materiaalin tympeä referointi, on tietysti helppo erottua edukseen, mutta vielä se ei tee Petri Wallin saagasta erityistä.
LIKE 2014
Kingston Wallin tarina on suhteellisen selkeä. Kyse oli ennen kaikkea kitaristi-laulaja Petri Wallin johtamasta triosta, jonka muiksi osiksi vakiintui alun hapuilujen jälkeen basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä, Kingston Wall I ja Kingston Wall II, olivat hyviä dokumentteja siitä, mitä Kingston Wall teki. Kolmikko ja sen hippirock oli kuitenkin parhaimmillaan lavalla, eikä se levyillään tavoittanut aivan samanlaista intensiteetin ja yllättävyyden yhdistelmää.
Kingston Wall oli hyvin epäajanmukainen yhtye, eikä se voinut olla näkymättä sen suosiossa. Samalla on selvää, että Suomen kokoisen maan yliopistokaupunkien epätrendikkyyttäkin sietävät keikkapaikat on nopeasti nähty. Sillä, että Kingston Wall tunnettiin hyvänä livebändinä, tai että Walli kiinnostui konemusiikista ja myös hyödynsi sitä omassa ilmaisussaan, ei ollut asiaan liiemmin vaikutusta. Vähäinen suosio ei kuitenkaan tainnut vaikuttaa yhtyeen elinkelpoisuuteen niin paljon kuin Walli tahtoen tai tahtomattaan vaikutti.
Joskus ennen Kingston Wallin kolmatta levyä Walli hurahti Ior Bockin mystisiin tarinoihin. Se tuntuu loogiselta, Walli oli aiemminkin ollut kiinnostunut henkisistä asioista. Mutta Bockin sepustuksiin hän upposi täydellisesti, ja tuntui siinä ohessa kadottavan mielenkiintonsa musiikkiin. Kolmas levy Tri-Logy olikin jo hieman väkinäinen ja hahmoton, ehkä jopa iloton kokonaisuus, jonka jälkimainingeissa yhtye myös lopetti toimintansa.
Kingston Wall jätti perinnön joka näkyy ja kuuluu siellä täällä kotimaisella musiikkikentällä. Suurin jälki on jäänyt Petri Wallin lyhyeen loppuneesta elämästä, josta tuli myyttiseksi kasvanut möykky jonka monet tiesivät, mutta josta kukaan ei tiennyt totuutta. Sitä selvittäessään aikanaan itsekin Kingston Wallista innostunut Puustinen on tehnyt hyvän taustatyön. Hän on haastattelut monia Wallin läheisiä, ja ennen kaikkea Wallin elämänkumppani Tanja Heikkilä valaisee rocktähden elämää harvinaisemmalta kantilta. Yleisesti ottaen puhujia on paljon, ja teoksessa sitä mukaa syvyyttä. Ja runsaudesta huolimatta Puustisella pysyy teksti hyvin kasassa.
Jos oli Kingston Wall monella tapaa kaksijakoinen yhtye (keikka-KW vs. levy-KW: johtaja-Walli vs. yhtyeen muut jäsenet jne.), on Puustisen kirjakin sitä. Hän yrittää samanaikaisesti selvittää, mitä Petri Wallille todella tapahtui, eli purkaa myyttiä jonkinlaisena dokumentaarikkona, sekä kertoa yhtyeen vetävää ja mielenkiintoisilla sivuosilla roolitettua, joskin rock-kontekstissa suht tavanomaista tarinaa.
Puustisen varsinainen taidonnäyte on kirjan loppu, jossa Wallin mieli on särkynyt ja musiikkikin jo melkein jäänyt taakse. Pohjavire on melankolinen ja voimaton, ja teksti koostuu, hieman karrikoiden ilmaistuna, lähinnä ihmisten Petri Walli -havainnoista. Väliin leikkautuu sairastuneen miehen hätähuutoja ja avunpyyntöjä. Tämän henkilökohtaisen tragedian välittämisellä Puustinen onnistuu koskettamaan.
Vaikuttaa siltä, että Wallin epäonni oli se, ettei kukaan tajunnut viedä häntä hoitoon. Ajat ovat parissakymmenessä vuodessa muuttuneet niin, ettei siitä kannata syyllistää ketään. Wallin kaltaisen kontrollifriikin rock-kukon ei ajateltu ylipäätään voivan kärsiä mielenterveysongelmista. Rock-tähtihän on perinteisesti ollu myyttinen olento, jonka elämään kuuluu vauhti ja vaaralliset tilanteet; sellaiset eivät kuole tai sairastu, ja jos sellaisella oli ongelmia, ne hoidettiin jossain piilossa itsekseen.
Myytti purkautuu, kun käy selväksi, että Petri Walli oli vain nuori, mielenterveydeltään järkkynyt mies, joka ei saanut tarvitsemaansa apua. Se ei ole myyttistä vaan surullista, jo senkin takia, että sellainen tarina voisi kertoa kenestä hyvänsä.
Teksti: Jani Ekblom
Kuva: Like
