10.03.2014
Metallin saralla aiemmin kannuksia ansainnut Kimi Kärki yllätti monet sooloalbumillaan The Bone of My Bones. Kaiken keskustassa on nyt mies ja kitara, metallin tehdessä tilaa folk-painotteiselle musiikille.
Kimi Kärki on jo muutaman vuoden ajan tehnyt singer/songwriter –folkkia, eikä musiikkia ole luotu vain tekijänsä iloksi, sillä kappaleiden julkaisu on ollut alusta alkaen tavoitteena. Svart Records on yhtiönä ollut Kärjen mukaan jo pitkään hienossa nousussa, joten se oli tilaisuuden tullen erinomainen julkaisukanava. Kaiken lisäksi Svartin toimisto sijaitsee noin kilometrin päässä artistin residenssistä, joten toiminta oli kaikin puolin kätevää.
Kärki on jo keikkaillut harvakseltaan matalalla profiililla, Turussa, Helsingissä, Dublinissa ja neljä keikkaa Italiassa. Kappalemateriaali on kuuleman mukaan sovitettu estradeilla entistäkin karummaksi, kun koskettimet ovat jääneet puuttumaan, mutta se on tämän jutun ideakin, se riisuutuminen, Kärki toteaa.
Olet tullut tutuksi hieman toisenlaisista yhteyksistä ennen tätä ja olikin melkoinen yllätys, että liikut soolollasi musiikillisesti lähempänä Leonard Cohenia kuin Celtic Frostia. Onko halu tehdä akustispainotteista materiaalia kenties kummunnut jo pidempään, vai miten päädyit tekemään The Bone of My Bones -levyn näin?
- Olen kuunnellut vanhaa folk-musiikkia jo ennen kuin aloitin soittamaan kitaraa, ennen muuta herra nimeltä Neil Young on kulkenut mukana todella pitkään. Myös suurimman osan metallibiiseistäni olen säveltänyt akustisella kitaralla. Se on instrumenttina lahjomaton!
Mikäli tahtoisit nämä kappaleet voisi vetää myös aika metallisella tyylillä...
- Totta kai. Mutta ei minulla ole onneksi pulaa biiseistä, pystyn nykyään jo aivan alkuvaiheessa sävellysprosessia päättämään intuitiivisesti, mihin suuntaan lähden kappaletta viemään. Vastaavasti siis monet metallibiiseistäni voisi vetää sovitettuna akustiselle kitaralle, vaikka se tietenkin muuttaisikin riffibiisien luonnetta radikaalisti... Olen myös tehnyt pitkiä kappaleita joissa ovat molemmat maailmat läsnä, kuten The Festival Reverend Bizarrelle sekä The Funeral Pyre Lord Vicarille. Musiikissa on melodiota ja riffejä, sovituksia ja rakenteita. Näiden elementtien kanssa leikkiminen – ja painotan tätä lapsenmielisyyttä – on sekä hauskaa että tärkeää!
Oliko levyn tekeminen omalla nimellä alusta asti selviö, harkitsiko missään vaiheessa uuden bändin kasaamista uutta materiaalia varten?
- No kyllä se oli lähtökohta, halusin tavallaan tehdä tämän eri lailla, jotenkin... alastomammin, lahjomattomammin, välittömämmin. Yritin saavuttaa tietyn ajatuksellisen ja tunteeseen liittyvän intiimiyden. Toki halusin myös työskennellä kivojen, lahjakkaiden ja musikaalisten ihmisen kanssa, joten oli hienoa työstää tätä Anna-Elenan, Johnin, Joonan, Matin ja Piritan kanssa! Soitan monet keikoistanikin siten, että ainakin osa heistä on mukana.
Albumisi kansikuvaksi on valikoitunut Edward Coley Burne-Jonesin vuonna 1882 maalaama The Tree of Forgiveness. Kuva sopii hienosti albumille, jossa käsitellään paljon ihmissuhteita, mutta taustalla on muitakin vaikutteita.
